Suomentajan huomioita

Facebookista pois

2011-09-28T18:22:00.003+03:00

Olen 27.9.2011 lopettanut Facebook-tilini. Kenenkään ei tarvitse pahastua, jos huomaa tulleensa poistetuksi kavereistani. Olen poistanut kaikki. Hyvää jatkoa!

Esitelmä Helsingin yliopiston varsinaissuomalaisen osakunnan 105-vuotisjuhlassa 26.3.2011

2011-03-28T15:01:00.025+03:00

Arvoisat juhlavieraat,

Syksyllä 2010 Mansarda julkaisi Eero Balkin toimittaman ja suomentaman novelliantologian Sokea kirjakauppias. Kirjailijoista kaksi vieraili Helsingin kirjamessuilla, ja joulukuussa samana vuonna minut ja Eero Balk kutsuttiin vastavierailulle Bautzeniin. Kirja on varsin ainutlaatuinen: se on ensimmäinen suoraan sorbista suomennettu teos.

SLAAVILAISET KIELET

Slaavilaisia kieliä on kaikkiaan viitisentoista, mutta en rupea luettelemaan niitä, koska uskon että useimmat ovat kaikille muutenkin tuttuja. Ylä- ja alasorbin ohella tuntemattomampia ovat Ukrainan ja Slovakian rajoilla puhuttu ruteeni ja Gdanskin alueella puhuttu kašubi. Käännetyin meillä on luonnollisesti venäjä (useita satoja teoksia), paitsi maantieteellisistä myös poliittisista syistä. Seuraavaksi suurimmat ovat puola ja tšekki. Puolasta on suomennettu yli 100 nimekettä (aivan tarkkoja lukuja minulla ei ole), tšekistä runsaat 50. Loput, ehkä kuusikymmentä nimikettä jakaantuvat kaikkien muiden slaavilaisten kielten kesken.

Vertailun vuoksi mainitsen, että yksin suomesta sloveeniin on käännetty saman verran, pian 60 kirjaa. Samanlainen suhde vallitsee kroatian, serbian ja nähtävästi latvian ja liettuan ja monien muidenkin pienten kielten käännöstilanteessa. Suomesta käännetään enemmän muille pienille kielille kuin muista pienistä kielistä suomeen. Se ei välttämättä johdu kirjallisuutemme ylivertaisuudesta vaan ehkä myös vähäisemmästä kiinnostuksesta meitä vielä pienempien kansojen kirjallisuutta kohtaan.

Kuitenkin eteläslaavilaisia kieliä puhuu noin 30 miljoonaa ihmistä, joten aivan pienestä joukosta ei ole kyse. Noin kolmasosa puhuu bulgariaa ja loput entisen Jugoslavian alueen kieliä makedoniaa, bosniaa, serbiaa ja kroatiaa - entistä serbokroaattia – ja sloveenia. Seitsemäs kieli voisi olla montenegro, koska myös itsenäisen Montenegron asukkaat haluavat kernaasti puhua omaa äidinkieltään, vaikka se käytännössä muistuttaa suuresti serbiaa.

Kielten melko hyvästä keskinäisestä ymmärrettävyydestä huolimatta kulttuurierot ovat suuret: jos Makedonia on balkanilainen valtio, niin Slovenia on selvästi keskieurooppalainen.

Kun 1997 aloitin entisen Jugoslavian kielten parissa, sen alueelta oli koko 1900-luvulla käännetty vain parikymmentä kaunokirjallista teosta, niistäkin suoraan alkukielestä vain puolen tusinaa. Makedoniasta ei ole vielä suomennettu ainuttakaan teosta, mutta syksyllä 2011 Mansarda julkaisee suomennokseni Goce Smilevskin romaanista Keskustelu Spinozan kanssa. Smilevski sai viime vuonna EU:n kirjallisuuspalkinnon romaanistaan Freudin sisar.

SUOMALAISTEN KIINNOSTUS SLAAVEJA KOHTAAN

Seuraavaksi lyhyt katsaus slaavilaisiin kirjallisuuksiin Suomessa. Keskiajalla Suomeen haettiin sivistystä Prahasta, jossa toimi yliopisto vuodesta 1348. Prahan vaikutus oli jopa suurempi kuin Pariisin, koska Prahaa pidettiin tuohon aikaan elinvoimaisempana. Puolan kuningashuoneesta naidun Katarina Jagellonican ja hänen äitinsä Bona Sforzan kautta italialaisen renessanssin vaikutus Suomessa ja etenkin Turussa näkyi kulttuurin kehityksessä.

Varsinainen kiinnostus slaavikulttuureihin syntyi vasta romantiikan ja kansanrunousinnostuksen myötä. Sivuutan nyt Venäjän kokonaan, vaikka vieläkin joskus kuulee väitteen, että slaavilaisuus olisi yhtä kuin venäläisyys. 1800-luvun alkupuolella Suomessa tunnettiin mielenkiintoa tšekkiläisiin ja serbialaisiin kansanrunoihin sekä venäläiseen folkloreen, joista ilmestyi lehdissä näytteitä. Suomessa kiinnostuttiin muiden maiden kansankulttuureista etupäässä osana niiden kansallista vapaustaistelua.

1828 Johan Ludvig Runeberg tutustui Pietarissa julkaistuun serbialaisten kansanlaulujen käännösantologiaan Serbische Volkslieder (1827), jonka P. von Goetze oli kääntänyt Vuk Karadžićin, serbian kirjakielen luojan, kansanrunouden kerääjän ja vapaustaistelijan julkaiseman kokoelman pohjalta venäjän kautta. Runeberg julkaisi niitä ruotsinnoksina 1830. Kuten tiedetään, serbialaiset kansanrunot heijastuivat myös Runebergin omaan tuotantoon.

Runebergin saksasta kääntämiä runoja suomensivat sitten ruotsista S. V. Appelgren (1834) ja August Ahlqvist. Karadžićin Serbialaiset laulut käännettiin siis peräti kolmen välikielen kautta - venäjän, saksan ja ruotsin - joten Ahlqvistin käännöksinä ne olivat melko kaukana alkuperäisistä.

Balkanin sota 1875 lisäsi kiinnostusta alueeseen, sillä Suomen kaarti osallistui sotaan Bulgariassa. Kasimir Leino kirjoitti: ”Isänmaanrakkaudestaan ja urhoollisuudestaan kuuluisain kansakuntain riennot ja pyrkimykset alkavat Turkin sodan aikaan kiinnostaa suomalaisia.” Tämä teksti sisältyy Eino Leinon 1904 Montenegron ruhtinaalta Nikolai I:ltä suomentaman runonäytelmän Balkanin keisarinna esipuheeseen.

Ensimmäiset suoraan serbiasta tehdyt suomennokset tulivat 1900-luvun puolella, kun slavisti Jooseppi Julius Mikkola suomensi 1915 Aika-lehteen runon "Äidin kuolema". Kuitenkin vasta V. K. Trastin käännökset Slaavilaisten kirjallisuuksien kultaisessa kirjassa vuonna 1936 olivat uskollisempia alkuteksteille. 1937 ilmestyi Suomen Kuvalehdessä Otto Mannisen suomentamia serbialaisia kansanlauluja. Serbialaisten kansanrunojen suomentaminen sai jatkoa vasta 1987, kun Juhani Nuorluoto suomensi tutkijakäännöksenä Vuk Karadzićilta kokoelman Musta ratsu, harmaa haukka (SKS).

1800-ja 1900-luvun vaihteessa kiinnostus slaavikansoja kohtaan jatkui, koska suomenmielinen ja suomenkielinen kulttuurieliitti tunsi sympatiaa suurempien puristuksessa olevia pieniä slaavimaita kohtaan. Mikkola ja hänen vaimonsa kirjailija Maila Talvio olivat monipuolisia kulttuurivaikuttajia, jotka tekivät niitä tunnetuksi Suomessa. Erityisen kiintyneitä he olivat Puolaan ja sen runouteen.
Suomessa julkaistiinkin ensimmäiseen maailmansotaan asti lähes pelkästään puolalaista kirjallisuutta lukuun ottamatta kahta bulgarian- ja yhtä sloveeninkielistä kirjaa. Viimeksi mainittu oli Ivan Cankarin romaani Martin Katshur eli idealistin elämäkerta (1907). Mikkolat olivat käyneet Sloveniassa ja olivat tavanneet slovenialaisia kirjailijoita. Sloveeneja he kuvaavat yhteisessä muistelmateoksessaan Rukkaset ja kukkaset näin:

Vielä teki mieleni tutustua sloveenien kansaan, joka on pienin slaavilaisista kansoista, mutta kansanvalistuksensa puolesta tšekkiläisten rinnalla kaikkein etevämpiä. […] Heidän kielellään on kirjoitettu yksi slaavilais-kristillisen kirjallisuuden vanhimpia muistomerkkejä. Sloveeneja asui silloin myöskin Unkarissa, Balaton-järven rannalla, missä muodostivat pienen ruhtinaskunnan... Sloveenien henkinen keskusta on Laibach, Ljubljana. Täällä heillä oli kirjallisuuden seura ja oma näyttämö, joka esitti myös oopperoita ja jota johti kimnaasinopettaja ja kirjailija Funtek [Anton, poika Leo Funtek oli Suomalaisen oopperan kapellimestari ja Sibelius-akatemian viulunsoiton professori]... Franz Prešeren, yksi slaavilaisen lyriikan suurimpia mestareja, on hänkin sloveeni — hänen säkeittensä sointuvuutta ei kukaan slaavilainen runoilija ole voittanut.

Vielä Suomen itsenäisyyden ensimmäisellä vuosikymmenellä kulttuurisuhteet muihin slaavimaihin kuin Puolaan olivat vähäiset. Kansoja lähensi yhteiseksi koettu historia, vapautuminen Venäjän vallasta, yhteinen reunavaltiopolitiikka.

1930-luvun alkua on pidetty sisäänpäinkääntyneenä aikana, jolloin käännöskirjallisuuden vähäisyyden vuoksi ajoittain menetettiin kosketus elävään maailmankirjallisuuteen. Ensimmäiset slaavilaisista kielistä suomennetut kirjat ilmestyivät 1936, jolloin ilmapiiri oli hiukan vapautunut. 1930-luku oli myös antologioiden aikaa. V. K. Trast toimitti ja osaksi suomensi Slaavilaisten kirjallisuuksien Kultaisen Kirjan (WSOY 1936). Ilmestyivät ensimmäiset tšekkiläisen romaanin suomennokset (Hašek, Čapek) ja alettiin solmia kulttuurisopimuksia, kuten 1937 Unkarin ja Viron sekä 1938 Puolan kanssa. Yhtenä syynä oli halu etääntyä Neuvostoliitosta.

Sodan jälkeen alkoi vasemmisto näkyä kulttuurielämässä ja korostettiin Neuvostoliiton suhteiden ensisijaisuutta. Perustettiin Suomi-Neuvostoliitto-seura ja kirjallisuuden julkaisukanavaksi Kansankulttuuri Oy, jonka tehtäväksi tuli ”täyttää aukkoja suomalaisessa julkaisutoiminnassa” ja ”lisätä tuntemusta niistä maista, jotka Suomessa oli lähes sivuutettu”. Tällä tarkoitettiin lähinnä Neuvostoliittoa, mutta tavoitteena oli kustantaa kirjallisuutta myös kansandemokratioista, joita kaikki slaavilaiset maat olivat.

1940-luvulla ilmestyi yksitoista slaavinkielisen kirjallisuuden suomennosta. Tšekin ja puolan ohella suomennettiin jälleen serbiasta.

1950-lukua luonnehditaan yleensä hiljaiseksi ajaksi Suomen käännöskirjarintamalla. 1960-luvulla suomennostoiminta elpyi ja tuotti lähemmäs 30 suomennosta eri slaavikielistä. Kielivalikoimakin laajeni: ilmestyivät käännökset slovakista sekä vuosikymmenien tauon jälkeen taas enemmän eteläslaavilaisista kielistä. Tammi ennakoi jugoslavialaisen Ivo Andrićin Nobel-palkintoa julkaisemalla 1960 Drina-joen sillan, jonka Aira ja Elvi Sinervo käänsivät saksasta. Andrić sai Nobelin 1961, ja tämän jälkeen häneltä suomennettiin muitakin teoksia. Andrićin vanavedessä tuli Suomeen muita Jugoslavian kirjallisuuden nimiä: bosnialais-serbialainen Miodrag Bulatović, serbialainen Dobrica Ćosić, kroatialainen Miroslav Krleža. Etenkin Tammi julkaisi Keltaisessa kirjastossa jugoslavialaista kirjallisuutta. 1960-luvulla ilmestyivät myös ensimmäiset suomennokset bulgariasta sitten 1910-luvun.

1960-luvun puoleenväliin saakka Suomi oli haluton laajentamaan virallista kulttuurivaihtoa, mutta ilmapiirin muuttuessa kansainvälisemmäksi ja vapaamielisemmäksi tilanne muuttui. Sitä muutti myös Suomeen 1966 tullut vasemmistoenemmistöinen eduskunta ja keskustan ja vasemmiston yhteishallitus. Kulttuurisopimuksia solmittiin Bulgarian, Tšekkoslovakian, Puolan ja Jugoslavian kanssa. Tosin sopimukset eivät nyt niin kuin eivät ennen sotaakaan juuri lisänneet kulttuurituontia.

Bulgarialaista kirjallisuutta suomennettiin varsinkin 1970- ja 80-luvulla, yhteensä yhdeksän teosta. Tämä johtui suomentaja Kirsti Sirasten ja hänen Helsingin yliopiston opiskelijoista kokoamansa ryhmän aktiivisuudesta.

1980-luvulla suomennosten määrät eivät enää ylittäneet kotimaisen suomenkielisen kirjatuotannon määrää, minkä ne olivat tehneet vuodesta 1955 alkaen. Slaavilaisessa kirjallisuudessa (koko ajan venäjä pois luettuna) 1980-luku oli kuitenkin lukumääräisesti paras kaikista vuosikymmenistä, sillä silloin ilmestyi yli kolmekymmentä suomennosta. Kiinnostusta lisäsi erityisesti Puolan dramaattinen poliittinen tilanne. Myös Jugoslavian kirjallisuuksista löytyi uusia kiintoisia nimiä, joita alettiin kääntää alkukielistä: bosnialainen Meša Selimović, serbit Branimir Šćepanovič ja Grozdana Olujić.

Neuvostoliiton hajoaminen 1991 muutti maailmanpoliittisen tilanteen. Slaavilaisten maiden kirjallisuudet kokivat suuren murroksen, joka hajotti koko kirjallisen kentän: sosialismin aikana itäblokissa vaikuttanut kolmijako viralliseen kirjallisuuteen, epäviralliseen tai maanalaiseen kirjallisuuteen sekä emigranttikirjallisuuteen menetti merkityksensä.

PIENKUSTANTAMOT

1990-luvulle tyypillistä oli pienkustantamojen syntyminen Suomessa. Pienkustantajien rooliksi muodostui erityisesti vähälevikkisen ja kaukaisempienkin kulttuurien kirjallisuuksien julkaiseminen. Samoin on niiden tehtäväksi jäänyt laiminlyöntien paikkaileminen. Ne ovat usein erikoistuneet johonkin tiettyyn kirjallisuudenlajiin tai tietyn maantieteellisen alueen kirjallisuuteen.

Pienkustantamojen toiminnassa on suomentajan valintojen osuudella ollut huomattavasti suurempi merkitys kuin isojen kustantamojen. 90-luvulla tuli esiin aktiivisia suomentajia, joiden kautta Keski- ja Itä-Euroopan maiden nuori kirjallisuus löysi Suomeen. Samoin tuli itä- ja keskieurooppalaisten kirjallisuuksien kenttään uusia kirjallisuudenlajeja sekä uusia, aiemmin kaihdettuja teemoja. Rikoskirjallisuus nousi yleisön suosikiksi monissa Itä-Euroopan maissa, joissa aiemmin lajia ei juuri ollut harrastettu.

Harvinaisissa kielissä käännösten valintaprosessin sattumanvaraisuus korostuu kaikissa muissa slaavilaisissa kielissä paitsi venäjänkielisessä kirjallisuudessa, jonka kustantamista on meillä ajoittain ohjattu jopa poliittisten kehotusten avulla. Muut valitut teokset ovat ainakin 90-luvulle saakka olleet enemmän sattuman kuin suunnitellun kustannuspolitiikan tulosta. Käännösten valikoitumista on ohjannut ennen muuta ajankohtainen kansainvälinen kuuluisuus. Myös kirjallisuuden ulkopuolisella ajankohtaisuudella on ollut merkitystä: esimerkiksi 1990-luvun järjestelmämuutos Itä-Euroopassa tai sota Balkanilla näkyi myös suomennostoiminnassa.

Erityisesti Nobelin kirjallisuuspalkinnon voi nähdä lisänneen harvinaisten kirjallisuuksien tunnettuutta. Usein vasta se on tuonut omissa maissaan ja Euroopassa menestyneet kirjailijat esiin Suomessakin. Niin serbiaksi kirjoittanut Andrić, tšekkiläinen Seifert kuin puolalaiset Miłosz ja Szymborskakin olivat ennen palkintojaan suomalaiselle lukijakunnalle lähes tuntemattomia. Arvostelijatkin tunnustivat, etteivät tunteneet heitä. Kritiikki jopa kyseenalaisti heidän tasoaan kirjailijoina ja pani palkinnon saamisen poliittisten syiden tiliin. Etenkin Miłoszin palkinto nähtiin solidaarisuuden osoituksena Puolan Solidaarisuus-liikkeelle. Voi tietysti myös kysyä, onko angloamerikkalaisen kirjallisuuden ylitarjonnalla ollut jotain vaikutusta tuntemattomuuteen.

Nobelin kirjallisuuspalkinto on mennyt slaavilaisten kirjallisuuksien edustajille kuusi kertaa: Puolaan neljästi (Henryk Sienkiewicz 1905, Władysław Reymont 1924, Czesław Miłosz 1980, Wisława Szymborska 1996), Tšekkoslovakiaan (Jaroslav Seifert 1983) ja Jugoslaviaan (Ivo Andrić 1961).

Jugoslavian alueen suomennoksista suurin osa käsitteli vielä 1990-luvulla maan perimyssotia. Minunkin ensimmäinen suomennokseni käsitteli aihetta: slovenialaisen Aleš Debeljakin laaja essee Epäjumalien tuho - muistoja kadonneesta Jugoslaviasta (Parnasso 4/1998). Muita ovat Slavenka Drakulićin teokset sekä bosnialaisen Goran Simićin runokokoelma Sarajevon suru 1994.
Puhdasta kaunokirjallisuutta alkoi ilmestyä enemmän vasta 2000-luvun taitteessa.

Itse olen 80-luvun jälkeen ensimmäinen ja ainoa suomentaja, joka kääntää eteläslaavilaista kirjallisuutta päätoimisesti suoraan alkukielistä.

Kun 1997 aloin siirtyä eteläslaavilaisiin kieliin, sattui eräs innokas venäjän harrastaja ja opettaja lukemaan haastatteluni. Hän kirjoitti ja onnitteli venäjän käännöksistäni mutta nuhteli aikeistani vaihtaa kieltä: "Venäjän kieli on meille suomalaisille ruisleipää, kun taas jokin sloveeni on kermaleivos." Hän oli sikäli oikeassa, että eteläslaavilainen kielialue on ainakin minulle tarjonnut etuoikeuden herkutella tuntemattomalla kirjallisuudella tuomatta paljonkaan leipää.

Kävin kuitenkin päättäväisesti käsiksi sloveeniin ja siirryin sitten kroatiaan ja muihin sukukieliin. Sloveeni on silti yhä läheisin käännöskieleni. Slovenia on melkeinpä toinen kotimaani, jossa saa nauttia kauniista maisemista ja monipuolisesta kulttuurista. Sloveenit ovat vieraanvaraisia, vaatimattomia ja sivistyneitä, 1900-luvun katkoksen jälkeen uudelleen Keski-Euroopan yhteydessä, joskin Jugoslavian aikainen Balkan-yhteys on ymmärrettävästi jättänyt sloveenienkin mieleen ripauksen nostalgiaa ja ulkomaalaisille sen harhaluulon, että Slovenia olisi oikeasti osa Balkania.

MARGINAALIKIELTEN SUOMENTAMISESTA JA KUSTANTAMISESTA

Olen tottunut jakamaan suomennetun kaunokirjallisuuden käännöskielet mutkattomasti englantiin, pieniin kieliin ja marginaalikieliin. Englanti tunnetusti hallitsee markkinoita noin 80 %:n osuudella. Pieniin kieliin kuuluvat ensinnäkin pohjoismaiset kielet (noin 6 %) mutta myös saksa, ranska, venäjä, espanja ja italia, tässä järjestyksessä – siis lähes kaikki eurooppalaiset pääkielet – sillä niiden osuus on kolmesta yhteen prosenttia. Loput nelisen prosenttia lasken marginaalikieliin. Käännöskielen pienuudella ei tietenkään ole mitään tekemistä kielen puhujien lukumäärän kanssa.

Luvut olen poiminut Hannu K. Riikosen toimittamasta, 2007 ilmestyneestä Suomennoskirjallisuuden historiasta. Länsi- ja eteläslaavilaisen kirjallisuuden käännöshistoriaa on tutkinut Päivi Paloposki, jonka osuudesta tein edellä yhteenvetoa.

Seuraavaksi lainaan Parnassossa 2007 julkaistua esseetäni ”Marginaalista, periferiassa”, koska siihen on tiivistetty kaikki olennainen marginaalikirjallisuuden suomentamisesta.

”Marginaalikielestä kääntävää ilahduttaa jokainen teos, joka läpäisee kustantajien tiheän seulan. Jos se lisäksi on hänen itsensä ehdottama, työkin on antoisampaa kuin myyvän mutta ehkä kaavamaisen kirjallisuuden liukuhihnakääntäminen. Suomentaja lukee kirjallisuutta alkukielellä ja yrittää tyrkyttää kustantajille hyviä teoksia. Isot talot saattavat kehottaa palaamaan asiaan sitten, kun ne on julkaistu englanniksi. Jos englanninnos on tarjolla, jotkut nuoret toimittajat merkitsevät suomennokseen tunnollisesti kaikki kohdat, jotka poikkeavat englanninkielisestä käännöksestä.”

Tuon viimeisen huomautuksen taustalla on oma kokemukseni. Varsinkin amerikkalaisille lukijoille halutaan tarjota omituisten pikku maiden kulttuuria "ymmärrettävämmässä" muodossa, ja noista käännöksistä välittyy joskus suomennoksiinkin kaikkea kummallista. Tomaž Šalamun on kertonut, että kun hänen runojaan alettiin julkaista Yhdysvalloissa, hän ei aluksi uskaltanut puuttua kääntäjän ratkaisuihin. Siksi yhdessä hänen runossaan jugoslavialainen telinevoimistelija, 60-luvun olympiavoittaja Miro Cerar on vaihtunut amerikkalaisille tutumpaan Cassius Clayhin.

”Pienistä kielistä julkaisevat ovat pääasiassa pieniä idealistisia kustantamoja, joilla on liikaa työtä ja liian vähän työntekijöitä ja joille kääntäminen on hyvin toimeentulevien suomentajien mielestä moraalitonta, koska ne maksavat myös pieniä palkkioita. Pienkustantajat antavat suomentajille varsin vapaat kädet ja toivovat, että nämä itsekin kertoisivat yleisölle kirjailijoistaan. Valtamedia suosii kernaasti tuttujen ja myyvien nimien esittelemistä uusista näkökulmista, kun taas valppaat maakunta- ja kulttuurilehdet, kirjalliset blogit ja verkkosivut ymmärtävät monipuolisuuden niin, että myös vähälevikkisen kirjallisuuden täytyy päästä esille.”

Tämän kirjoittamisen jälkeen on kirjallisuuden kenttä valitettavasti keskittynyt entisestään, niin että kustantajat, kirjakaupat ja kriitikot rummuttavat jokseenkin yksiä ja samoja teoksia. Eräs uusi syy on se, että lehdet ovat vähentäneet freelanceavustajien palveluksia eivätkä enää kovin innokkaasti ota vastaan pienkustantamojen tuntemattomampia kirjailijoita esitteleviä juttuja.

Tietysti marginaalisuomentajaa kannustaa, jos joku luonnehtii julkaisemista merkittäväksi tapahtumaksi. Omia eteläslaavilaisia suomennoksiani ja julkaisujani on jo melkein kyllästymiseen asti kuvattu kulttuuriteoiksi. Viime kesänä valtakunnan päälehti otsikoi haastatteluni: ”Kahdenkymmenen kulttuuriteon mies.” Nyt sen voisi päivittää muotoon kahdenkymmenenyhden ja puolen kulttuuriteon mies (puolikas on Eero Balkin suomentama teos). Ehkä otsikkoon sisältyi pieni pahoittelu siitä, ettei lehti ollut koskaan esitellyt juuri yhtäkään noista kulttuuriteoistani.

Kyllä marginaalikustantajakin ilahtuisi kirjojensa esille tuomisesta ja arvosteluista, ja onhan niillä vaikutusta myyntiin ja myynnillä puolestaan pienkustantamon selviytymismahdollisuuksiin. Ilman EU:n, Filin ym. kustannustukea tällainen työ ei olisi mahdollista ollenkaan.

Tosin meille suomentajille sanalla kulttuuriteko on aivan oma merkitys. Usein se tarkoittaa teosta, jonka isokin kustantaja ymmärtää niin merkittäväksi, että se olisi syytä julkaista. Se kuitenkin jää julkaisematta, koska pelätään ettei kirja myisi riittävästi eikä tuottaisi tarpeeksi voittoa. Niinpä kulttuuritekojen tekeminen jätetään pienkustantamojen harteille.

Lainaus jatkuu:

"Kirjailijalle ja hänen kotimaalleen kääntäjä voi olla kulttuurilähettiläs. Toisaalta kääntäjä voi tutustua kirjailijaan ja saada hänestä elinikäisen ystävän. Kääntäminen sinänsä on yksinäistä puuhaa ja marginaalikielen vielä enemmän. Työ on antoisaa tutkimusmatkailua tuntemattomassa, mutta apua ei aina voi odottaa kuin muilta samaa kieltä puhuvilta."

Kommentti.

Ikävä kyllä kirjallisuuden suomentajien arvostus on yhä alhainen, mikä näkyy käännöspalkkioiden pienuudessa. Suomentajan keskiansio on noin tuhat euroa kuussa, ja siitä pitäisi vielä maksaa yrittäjäeläke. Vain Italiassa maksetaan vielä huonompia palkkioita kuin Suomessa. Lisäksi erilaiset lautakunnat jakavat tukea ja apurahoja mielellään järjestöaktiiveille ja niille, jotka ovat saaneet ennenkin, usein myös käännöskirjan saaman julkisuuden perusteella eikä niinkään teoksen ainutkertaisuuden tai kääntäjän aikaansaannosten ja toimeentulon mukaan.

"Pieniä kieliä ja niiden kääntämistä tulisi suojella ja suosia samalla tavalla kuin muinaismuistoja ja uhanalaisia eläimiä, koska pienilläkin kielillä kirjoitettu kirjallisuus rikastuttaa elämää ja kulttuuria, ainakin Suomen kaltaisessa harvaan asutussa ja syrjäisessä maassa."

Jugoslavian alueelta oli siis ennen vuotta 1997 suomennettu noin kaksikymmentä kaunokirjallista teosta. Olen kolmessatoista vuodessa tuplannut määrän. Viime syksynä ilmestynyt bosnialaisen Igor Štiksin romaani Elian tuoli oli 21. suomennokseni alueelta. Tässä lyhyesti muita, Mansardan tai muiden kustantajien julkaisemia suomennoksiani:

- sloveenista Maja Novakin dekkari Murha aluevesillä, Evald Flisarin romaanit Tietäjän oppipoika ja Isäni unet, Aleš Debeljakin Jugoslavia-essee sekä runokokoelma Kaupunki ja lapsi, Tomaž Šalamunin runovalikoima Kultasilmäinen mies yhdessä Anni Sumarin kanssa, slovenialaisen runouden antologia Marsipaania Jouni Inkalan kanssa, Nekropoli eli Boris Pahorin keskitysleirimuistelmat, Vladimir Bartolin assassiiniromaani Alamut, Žarko Petanin aforismivalikoima Tyhjällä päällä on kevyempi kumartaa sekä pamfletti Titon salattu elämä.
- kroatiasta ja bosniasta Predrag Matvejevićin Välimeren breviaario, Miljenko Jergovićin romaani Buick Rivera, Dubravka Ugrešićin romaani Kiputilahallitus.
- serbiasta Danilo Kišin triptyykki Varhaisia suruja, Puutarha, tuhka sekä Tiimalasi. David Albaharin Syötti.

DANILO KIŠ

Lopuksi kirjailijasta, jonka vuoksi yksin kannatti perustaa kustantamo. Sen nimi Mansarda on kunnianosoitus Danilo Kišille. Kišin samanniminen esikoisteos ilmestyi 1962. Sana tarkoittaa ullakkohuonetta, mutta suomalaisille tutumpi on mansardikatto. Itsekin työskentelen ullakkohuoneessa, lepakkojen naapurina.

Danilo Kiš syntyi 1935 Vojvodinassa, Unkarin rajalla sijaitsevassa Suboticassa. Hänen isänsä oli unkarinjuutalainen valtionrautateiden tarkastaja ja äiti montenegrolainen Milica Dragićević.

Danilo Kišin isä ja joukko sukulaisia vietiin 1944 Auschwitziin. Isä ei palannut koskaan. Hänen triptyykiksi kutsumansa kolmiosainen teossarja käsittelee perheen kohtaloa.

Kertomuskokoelmassa Varhaisia suruja aikuisen elegiset äänenpainot sulautuvat yhteen lapsen välittömän kielen kanssa. Kišille tyypillisten painavien ja merkityksellisten sanojen välissä polveilee assosiaatioverkko, joka muuttuu sitä tärkeämmäksi mitä enemmän hän kirjoittaa.

Romaanissa Puutarha, tuhka nousee päähenkilöksi isä, Eduard Sam: kirjailija, apostoli, vaeltava filosofi, anarkisti, alkoholisti, klovni ja lättäjalka. Hänen elämäntyönsä — Jugoslavian juna-, linja-auto-, laiva- ja lentoaikataulut, joita Danilo Kišin isä oikeastikin toimitti — laajenee ensin matkaoppaaksi ja viimein 800-sivuiseksi vaaralliseksi julistukseksi, jonka takia perhe joutuu vaihtamaan asuinpaikkaa ja Eduard Sam katoaa.

Kuolemanleirejä tässä juutalaisperheen odysseiassa ei edes mainita, mutta kaiken yllä leijuu uhka, jonka Andikin aavistaa. Aikuisena hän rekonstruoi lapsuutensa muistikuvia ja isän sotkuisia vaiheita, mutta tulkintoja on liikaa, tarinat toistuvat erilaisina versioina ja isän elämäntarina paisuu myyttisiin ja apokalyptisiin mittoihin.

Jos Varhaisia suruja oli lyyrinen ja tarinat joskus vain puolen sivun mittaisia, niin Puutarha, tuhka on paikoin groteskia vyörytystä. Siinä tulee myös esille Kišille tyypillinen »esineellistäminen«:

Kesäaamuisin äiti astui huoneeseen myöhään ja hiirenhiljaa, tarjotin kädessä. Tarjotinta joskus peittänyt ohut nikkelikerros on paikoin kulunut pois. Sen reunoilla, joilla tasainen pohja kääntyy mataliksi laidoiksi, saattaa yhä erottaa jälkiä entisestä kiillosta – repaleisia nikkelilaikkuja, aivan kuin noihin kohtiin olisi painettu kynnellä tinapaperia. Kapea, sileä reunus päättyy alaspäin taivutettuun soikeaan kouruun. Tuo rullaksi kääritty kouru on jo lommoinen ja muodoton. Reunuksen ylälaitaan on joka puolelle prässätty pikkuisia koristepalluroita, kokonainen nauha pieniä metallisilmuja. Jokainen tarjotinta pitelevä (useimmiten se oli äitini) varmasti puristi sormenpäittensä alla ainakin kolmea tai neljää tällaista puolipallon muotoista, sokeainkirjoitusta muistuttavaa palluraa. Silmujen ympärille on kerääntynyt tuskin erottuvia, noiden pikku kupolien varjojen kaltaisia rengasmaisia rasvakerroksia. Nuo pienet renkaat ovat samanvärisiä kuin lika kynnen alla ja peräisin kahvinporosta, kalanmaksaöljystä, hunajasta ja mehusta. Tarjottimen sileään ja kiiltävään pintaan jää ohuet puolikuun muotoiset jäljet juomalaseista, jotka vain hetki sitten seisoivat samoissa kohdissa.

Tiimalasia pidetään Danilo Kišin pääteoksena ja yhtenä vaikuttavimmista holokaustin kuvauksista. Tapahtumat sijoittuvat 1942 alkuun, jolloin "lopullinen ratkaisu" koskettaa myös Unkarin ja Jugoslavian juutalaisia.

E. S. eli Eduard Sam on eläkkeelle jäänyt rautatievirkailija ja huolehtivainen perheenisä, mutta samalla peloista ja synkistä aavistuksista kärsivä työvelvollinen. Hän yrittää mukautua juutalaisten elämää rajoittaviin lakeihin, riitelee sukulaisten kanssa ja istuu nimettömien viranomaisten kuulusteluissa. Kafkan Josef K:n tavoin E. S:n ponnistelut valuvat hiekkaan: hänen kohtalonsa on yhtä ennalta määrätty kuin kotitalon sortuminen samalla hetkellä, kun hän sulkee oven perässään viimeisen kerran.

Jaksossa »Erään hullun muistiinmerkintöjä« kuvataan päähenkilön kuulustelua:

Mikä aiheutti sortumisen?

E. S. oli ensin taipuvainen uskomaan, että kyse oli maanjäristyksestä, jonka keskus sijaitsi jossain kaukana, tai ammusvarastossa sattuneesta voimakkaasta räjähdyksestä.
Löysikö hän uutisia, jotka osoittivat oletuksen oikeaksi?

Sen enempää tuona päivänä kuin myöhemminkään sanomalehdissä tai radiossa ei ollut mitään uutisia Keski-Euroopassa tai Balkanilla tai missään muussakaan maailmankolkassa sattuneesta maanjäristyksestä, eikä myöskään ammusvaraston räjähdyksestä näkynyt mitään tietoa, mikä oli tavallaan täysin ymmärrettävää, koska siinä tapauksessa kyse olisi luultavasti ollut sotilassalaisuudesta.
Miksi hän ei nähnyt mitään syy-yhteyttä talon sortumisen ja kaappien siirtämisen välillä?

Siksi, että kaapit eivät edes koskettaneet seiniä.

Mitä E. S. oli positivistisen ajattelun puitteissa taipuvainen uskomaan?
Että rotta oli saanut talon sortumaan: se oli paikantanut perustuksista, jostain seinien kantavasta kohdasta voimien leikkauspisteen, jonka varassa koko rakennus oli seisonut.

Mitä hän ei ollut halukas uskomaan?

Että se (rotta) oli keksinyt sen sattumalta.

Mitkä kysymykset jäivät hänelle epäselviksi?

Kuka oli antanut rotalle käskyn jyrsiä hampaillaan voimien leikkauspisteen hajalle. Ja miksi se oli tapahtunut juuri tuona päivänä ja tuolla kellonlyömällä.
Mitä muuta?

Millä kielellä käsky oli annettu.

Mahdollinen vastaus?

Hepreaksi.

Miksi hän ei halunnut uskoa sattumaan?

Koska hän uskoi syysuhteisiin, Jumala-luonnon deterministisiin lakeihin, yleiseen causa sui -periaatteeseen.

Mihin hän uskoi?

Hän uskoi, että sattumaa objektiivisena ilmiönä ei ole olemassa, ei yksin laajassa yleismaailmallisessa mittakaavassa vaan kaikkein pienimmissäkin ilmiöissä, esimerkiksi silloin kun joku lähtee asunnostaan viimeisenä, heti kantajien jäljessä, ja kääntyy katsomaan taakseen silmäilläkseen paikkaa, jossa on oleskellut kaksi vuotta, syleilläkseen sitä kaikenhyväilevällä katseellaan (nostalgisella, kaikesta huolimatta, sillä tuohon katseeseen sisältyy pohjimmiltaan tietoisuus ohimenevyydestä, joka ilmaisee itsensä muutoksissa, tilapäisyydessä ja kuolemassa, aavistetussa ja lähestyvässä, nostalgisella huolimatta negatiivisesta kokemuksesta, joka huokuu tuon ikiajoiksi taakse jäävän asunnon kosteista seinistä, huolimatta kavaltavista nestepurkauksista ylhäällä katossa, johon hän on raivon ja epätoivon hetkinä särkenyt laseja), kun siis joku jättää nostalgisin katsein asuntonsa viimeisen kerran ja talo juuri tuolla samalla hetkellä järähtää perustuksiaan myöten, voimakkaasti, aivan kuin katseen painosta, kaikkien niiden onnettomuuksien painosta (hänen omiensa ja muiden ihmisten onnettomuuksien), jotka ovat vuosien aikana tiivistyneet tuohon asuntoon, kannatelleet hauraiden seinien haurasta tyhjyyttä, täyttäneet tilan tiheällä massallaan, niiden onnettomuuksien ja ajatusten painosta, jotka ovat olleet suljettuina kuin tyhjiöön, puristettuina räjähdyspisteeseen ja yhtäkkiä lentäneet ilmaan, levinneet joka taholle kauheassa räjähdyksessä, jonka on aiheuttanut hänen katseensa, jonka hän on heittänyt halveksuvasti, kuin palavan tupakantumpin johonkin Pannonian mudan keskellä avautuvaan maakaasutaskuun.

Susan Sontag ehdotti jo 70-luvulla Kišille Nobelin kirjallisuuspalkintoa. Danilo Kiš kuoli 1989 ja Jugoslavia hajosi pian. Triesteläinen vastarintamies Boris Pahor on toinen Mansardan Nobel-ehdokkaista. Nekropoli-romaanissa Pahor kertoo natsien keskitysleireillä viettämästään ajasta. Hän täyttää elokuussa 98 ja on yhä niin pirteä, että jaksaa juosta linja-autoon, mitä sain perheeni kanssa todistaa viime lokakuussa Triestessä. Hänellä voi olla vielä mahdollisuuksia.

Kiitän kunniasta saada esiintyä tässä juhlassa.

Kesää kohti kai...?

2010-05-08T16:02:00.004+03:00

Jäätävästä kaamostalvesta ja yhä arktisesta toukokuusta huolimatta minä ja Mansarda alamme olla jälleen vireessä, jotenkuten. Kannattaa ottaa vaarin, koska emme noudata mitään kirjallisuus- ja kustannusmaailmasta tuttuja kuvioita, jos yleensä reagoimme mihinkään "aktuelliin".

Tänä vuonna meidät on jo havaittu Tampereen ja Jyväskylän kirjamessuilla. Toukokuun viimeisenä viikonloppuna myymme Mansardan kirjoja Helsingissä Rautatientorilla Maailman kirjojen teltassa. Sitten suunnistamme Vanhan kirjallisuuden päiville Vammalaan tai Sastamalaan (kannatan historiallisten nimien käyttöä pieniä kuntia kuristettaessa). Lokakuun alussa olen perinteiseen tapaan Turun kirjamessuilla ja kuun lopussa Helsingin kirjamessuilla, sielläkin ensimmäistä kertaa. Helsingin tapahtumista kiitos Savukeitaan ja Nastamuumion kollegoille.

Lokakuussa ilmestyy sarajevolaissyntyisen, nykyisin Edinburghin yliopistossa työskentelevän Igor Štiksin palkittu romaani. Igor oli Messilässä 2009, filttiin kääriytyneenä.

Tulevan kesän ohjelmaamme mahtuu myös pari tilaisuutta ulkomailla, ainakin Viinin ja runon päivät Ptujssa sekä Vilenican kirjailijakokous Lipicassa. Edellinen järjestetään tänä vuonna Medanan sijasta itäslovenialaisessa Ptujssa, festivaalin monivuotisen järjestäjän Aleš Štegerin kotikaupungissa. Mukana on paljon minulle tuntemattomia nuoria runoilijoita mutta myös muutama vanha tuttu, kuten Tomas Tranströmer ja Georgi Gospodinov. Ilmoittautuneiden joukosta löytyy Arkadi Dragomoštšenko, johon en ole vielä kertaakaan onnistunut törmäämään.

Matematiikkaa suolla

2010-03-24T10:59:00.002+02:00

Maailman arvostetuimpiin kuuluva matemaatikko Grigori Perelman on kieltäytynyt ottamasta vastaan Poincarén konjunktuurin ratkaisemisesta tarjottuja miljoonaa dollaria ja elelee mieluummin entiseen tapaan eläkeläisäitinsä kanssa rutiköyhänä pietarilaisessa torakka- ja varmaan myös lutikkalinnassa. Matematiikasta en ole ikinä ymmärtänyt mitään mutta kuvittelen jotenkin ymmärtäväni erakkoa, joka on autistisesti keskittynyt yhden asian ratkaisemiseen. Tosin Perelmanin väitetään jo saaneen tarpeekseen matematiikasta.

Meillä kahdella ei ole muuta yhteistä kuin se, että olen tänä talvena setvinyt Pietarin kaupungin edeltäjän Nevanlinnan historiaa. Ei siellä mitään pelkkää suomalaista suota ennen Pietaria ollut, vaikka suomalaiset itsekin usein naiivisti toistavat venäläistä mantraa (ja monia muita todellisuudenvastaisia hokemia), jolla Pietari Suuri halusi pyyhkiä pois seudun koko menneisyyden: siellä oli Nevanlinnan kaupunki, jossa asui 1600-luvulla joidenkin lähteiden mukaan kolmetuhatta ihmistä, mahdollisesti oma esi-isäni heidän joukossaan.

Sen verran valo on lisääntynyt, että alkaa tehdä mieli ulos omasta erakkolinnasta. Kun lumet sulavat, reviiri laajenee. Vesi kaikissa olomuodoissa on minulle liikkumisen este (puhukoot vedessä läträäjät mitä tahansa): talvella upottavana hankena ja kesällä avovetenä, jonka voi ylittää vain siltoja pitkin.

Ensi viikonloppuna olen kuitenkin jälleen ihmisten ilmoilla, Jyväskylän kirjamessuilla. Se merkitsee myös ruokavalion muutosta: terveelliset valkosipuli-sardiinivoileivät joutuvat pariksi päiväksi pannaan.

Pieni lisä Suomen kirkkohistoriaan?

2010-03-10T14:27:00.002+02:00

Miksi herännäispappi ja virsirunoilija Abraham Achrenius (1706-1769) päätti vuonna 1728 Turun yliopistosta valmistuttuaan mennä kotiopettajaksi Pyhtään Ahvenkosken kartanoon pietistikreivi Gustaf Creutzin perheeseen? Seuraavan viestin olen lähettänyt 10.3.2010 Sukufoorumille:

"Aiemmin kirjoitin, että Rothenberg-sisarusten sukulaisuus vaikuttaa erittäin todennäköiseltä Melartopaeus-suvun ja Käkisalmen ja Kurkijoen 'pappisdynastioiden' kautta. Toinen yhdistävä tekijä on Achrenius-suku.

Esiäitini Margareta Simontytär Achrenian (hänet ja Lars Rothenberg vihittiin Somerolla 1.8.1728) Suomen kirkkohistoriasta hyvin tunnettu veli Abraham palveli yliopistosta valmistuttuaan kesästä 1728 syksyyn 1730 kotiopettajana pietistikreivi Gustaf Creutzin perheessä Pyhtään Ahvenkoskella. Koska kartanon pehtorina oli [Larsin todennäköinen veli] Petter Rothenberg, en yhtään ihmettelisi, jos juuri hän olisi suositellut kälynsä pikkuveljeä Abrahamia Creutzille. Tämä pieni yksityiskohta näyttää jääneen Achreniuksen elämäkertureilta huomaamatta (Martti Ruuth: Abraham Achrenius - ajan merkki ajoiltaan s. 40-52; Jaakko Haavio: Siionin vanki).

Tunnetun herätyksensä Abraham Achrenius koki Creutzien talviasunnolla Haminassa 29.12.1728. Myöhemmin Achreniukselle tarjottiin paikkaa Pietarsaaren kirkkoherran Andreas Degermanin apulaisena. Suosittelija oli Creutzin edellinen kotiopettaja, Pohjanmaan rykmentin pappi, maisteri Carl Gustaf Verander. Yo-matrikkeli ei tunne häntä, mutta olisiko hän ollut Sulvan kappalaisen Gustaf Veranderin, n. 1668 - 1704, poika? Vuonna 1731 Achrenius avioitui Degermanin tyttären Anna Margaretan kanssa. Degermanin vaimo oli Anna Maria Boisman, Nevanlinnan raatimiehen ja pormestarin Jakob Boismanin (k. 1704/1705) ja N. Henrikintytär Frisiuksen tytär. Jakob Boismanin äiti oli (erään nettilähteen mukaan Nevanlinnassa 21.1.1696 kuollut) Elisabet Jakobintytär Ruuth.

Andreas Degerman työskenteli opintonsa päätettyään 1600-luvun lopussa Viipurissa Joachim Fresen ja Barbro Hansintytär Ruuthin lasten kotiopettajana. Yksi lapsista oli runoilija Jakob Frese (n. 1690-1729). Degermanin vaimo Anna Maria Boisman oli Barbro Ruuthin serkuntytär. Yo-matrikkelin mukaan Anders Degerman 'oleskeli Inkerissä 1700-luvun alussa, ehkä Nevanlinnan koulun opettajana. Pakeni sotaa Turkuun. Turun katedraalikoulun kollehtori 1703, lehtori 1707. Pakeni sotaa Arbogaan 1713. Västeråsin triviaalikoulun rehtori 1716. Turun katedraalikoulun rehtori 1722. Pietarsaaren pitäjän kirkkoherra 1729. Rovasti 1733.'

Arvelen, että Rothenbergit olivat viipurilaisen Ruuthin kauppiassuvun "kadonneita" jälkeläisiä.

Kirjallisuuden Nobel-palkinto

2009-10-08T21:49:00.002+03:00

Tähän kuuluisi Herta Mülleristä 2002 Vilenicassa Sloveniassa ottamani valokuva, mutta koska siirryin digiaikaan vasta seuraavan vuonna, skannaaminen saa jäädä myöhemmäksi. Ehkä samalla skannaan myös nimikirjoituksen. En ole laskenut kuinka monta Nobel-kirjailijaa olen tavannut, ehkä en muita, mutta joitakin ehdokkaita kyllä.

Repivää ja rakentavaa kritiikkiä

2009-10-07T11:44:00.011+03:00

Viime viikonloppuna Turun kirjamessuilla Mansarda jakoi Slovenia-seuran kanssa (tai Slovenia-seura jakoi Mansardan kanssa) kolmatta kertaa osaston A47. Se on hyvässä paikassa Fiore-lavan tuntumassa, ja naapuritkin ovat tulleet tutuiksi. Kokoomuspuolueen tilalla oli onneksi Tiedekirjan iso osasto, joten ei tarvinnut kuunnella käytävän yli kailotettua poliittista propagandaa.

Naapurin pöydällä oli Dostojevskin Talvisia merkintöjä kesän vaikutelmista. Eräs toinen kustantaja pyysi minulta muutama vuosi sitten arvion samasta teoksesta. Olisin voinut saada teoksen suomennettavakseni, kuten vähän aiemmin Rikoksen ja rangaistuksen. Arvelin, että Merkinnät varmasti myisivät jo yksin Dostojevskin nimellä, varsinkin tällainen ennen suomentamaton kirjallisuus. Lukijoita kenties kiinnostaisivat myös hänen kuvauksensa Lontoosta 1840-luvulta ja yhteiskunnalliset pohdiskelunsa idän ja lännen eroista. Itse teos oli minusta kuitenkin niin kuiva, etta jaksoin hädin tuskin loppuun. Ehkä en ollut oikea arvostelija, sillä Dostojevski ei ole enää 1980-luvun jälkeen kuulunut mielikirjailijoihini, pidän häntä liian pitkästyttävänä ja puisevana. Tai ehkäpä teos ei ole oikeastikaan riittävän kiinnostava, päätellen siitä mitä olen myöhemmin kuullut.

Mansarda piti ensimmäistä kertaa "ullakon tyhjennysmyynnin". Kaikki tähänastiset julkaisut ja uusimmatkin, kuten messuilla ilmestynyt Žarko Petanin Titon salattu elämä, maksoivat vain 4-15 euroa. Kaupaksi menneiden kirjojen määrä lähes kaksinkertaistui, mutta tuottokin pysyi suurin piirtein samana. Titon Jugoslaviasta keskustelin lauantaina Pinella-lavalla Yleisradion eläkkeelle jääneen toimittajan Yrjö Lautelan kanssa.

Kaikkia Mansardan kirjoja meni tasaisesti kaupaksi, mutta ylivoimaisesti ostetuin oli Žarko Petanin aforismikirja Tyhjällä päällä on kevyempi kumartaa. Asiakkaiden reaktio on joka kerta samanlainen: he ottavat kirjan käteen, avaavat mistä tahansa ja alkavat nauraa hykertää. Sen jälkeen on helppo tehdä ostopäätös, kun ei hintakaan huimaa.

Kriitikko Martti Anhavan mielestä se ehkä kertoo siitä, että roskakirjallisuus menee hyvin kaupaksi. Hän ruttaa uudessa Parnassossa samalla kertaa Petanin kirjoittajanlahjat, toimittamani kokoelman ja minut ja suomentajantaitoni. Kaiken Petanin kirjoittaman on joku muu hänen mielestään jo kirjoittanut ja paljon paremmin, Petanin mietelmät ovat pelkkää puolivillaista halpahallikamaa. Koska Anhava ei ymmärrä alkutekstejä eikä pysty lukemaan niitä sloveeniksi, hän leimaa varmuuden vuoksi myös suomentajan puolivillaiseksi sekaannusten aiheuttajaksi. Ilmeisesti hän ei ole lukenut kirjasta muuta kuin ensimmäisen sivun ja vähän selannut muita. Anhavan kritiikki on harvinainen poikkeus suomentajanurallani, joten ensilukeman jälkeen tuntemani masennus muuttui nopeasti loukkaantumiseksi ja yhtä nopeasti välinpitämättömyydeksi - jääköön tuommoinen älähdys omaan arvoonsa. Mansardan teoksista ja niiden suomennoksista on tullut pelkästään kiittävää palautetta.

Kaksikymmentäkolmevuotisen suomentajanurani aikana olen törmännyt ani harvaan epäasialliseen kritiikkiin. Kaikki sentapaiset ovat olleet, hm, jotenkin poikkeavien arvostelijoiden kirjoittamia. Slovenian historian runttasi "sata vuotta vanhentuneena" kriitikko, joka myöhemmin suljettiin keskustelupalstojen ulkopuolelle hyökkäävyytensä ja uhkailujensa takia. Ensimmäisen Mannerheim-kirjani arvosteli henkilö, joka käännösvaiheessa kieltäytyi auttamasta minua teoksen terminologiassa mutta katsoi myöhemmin oikeudekseen arvostella suomennokseni ja haukkua juuri niitä kohtia, joissa olisin tarvinnut hänen erityistuntemustaan. Pari kertaa olen saanut aiheetonta kritiikkiä sen takia, että suomennokseni on toimitettu huonosti tai pilattu, kuten pamfletti Keltainen tähti punaisella taivaalla (alkuteksti oli niin huono, että kieltäydyin heti alkuun muokkaamasta sitä, mutta jollain ilveellä toimittaja onnistui tuhoamaan hieman siistityn suomennokseni ja tekemään tekstistä täysin tolkuttoman). Myös Vladimir Fjodorovin NKP:n Suomen-osastolla on toimittajan viimeistelemä, minkä huomaa muutamin paikoin. En ole myöhemmin siitä talosta töitä kysellyt.

Anhavan Petan-kritiikki joutuu kuitenkin hieman erikoiseen valoon, koska viime talvena hän teilasi julkisesti toisenkin sauvolaisen, aforistikko Kari Hongiston. Olen siis hyvässä seurassa, Sauvon vähäinen kirjallinen elämä on nyt haukuttu oikein mestarin kynällä. Ehkä olemme jotain sivistymättömiä provinsiaaleja lahjakkaiden helsinkiläisten rinnalla. Kari-kaimani voitti viime vuonna Paimion aforismipäivien kirjoittajasarjan pääpalkinnon. Itse voitin käännössarjan ensimmäisen palkinnon; palkitut aforismit sisältyvät Tyhjään päähän, mutta mukana on iso joukko uusiakin. Anhava on asettunut ylituomarin rooliin ja kyseenalaistaa palkintoraatien asiantuntemuksen ja valinnat jälkikäteen. Raatilaiset eivät kuitenkaan olleet ihan keitä tahansa, vaan arvostettuja aforistikkoja, toimittajia, suomentajia: tekstiraadissa Sami Feiring, Olli-Jukka Jokisaari, Hilja Mörsäri ja Seppo Puttonen, käännösraadissa Marja Haapio, Kari Hongisto, Ville Hytönen, Nadja Nowak ja Jarmo Papinniemi. Tommi Parkko toimi kummassakin taustavaikuttajana. Heidän mielestään tekstimme olivat hyviä. Anhavan aforismikäsitys on kuulemma aivan toisenlainen, mutta silti voisi suhtautua suvaitsevasti muidenkin näkemyksiin.

Tulee mieleen "Mätämuna"-Heikinheimo, joka oli tunnettu mustavalkoisista ja harkitsemattomista kritiikeistään. Hän saattoi arvostella konsertin käymättä edes paikalla. Heikinheimo oli lahjakas, mutta käytti lahjojaan ala-arvoisella tavalla lannistaen ihmisiä sen sijaan että olisi kasvattanut heitä, repi rikki rakentamisen sijasta. Julkisuudenkipeä, itseriittoinen kriitikko tietää, että haukkumiset huomataan paremmin ja muistetaan pitempään - ja onhan niitä myös helpompi kirjoittaa.

Afganistanin yllä

2009-05-07T11:53:00.003+03:00

HY:n ja JY:n matematiikan dosentti Osmo Pekonen kirjoittaa 5. toukokuuta Helsingin Sanomissa Tiede & Luonto -sivuilla kolumnissaan "Aivoituksia": "Suomalaisina uskomme kenties naiivisti, että Afganistanissa naisten oikeudet kohta kohenevat ja oopiumipellot pannaan kasvamaan riisiä, kun me vain näytämme hyvää esimerkkiä. Kenenkään ei pitäisi lähteä vapaaehtoiseksi Afganistaniin ennen kuin on lukenut romaanit Samarkand ja Alamut."

Kuunnellessani eilen poikkeuksellisesti (yleensä en kaipaa iltaisin tällaista unilääkettä) TV1:n puoli yhdeksän uutisia jäin ihmettelemään, että toimittaja totesi juttunsa aluksi, ikään kuin täysin luonnollisena asiana, suomalaisten Pohjois-Afganistaniin rakentaman vankilan asukkaiden olevan "aviopuolisoaan pettäneitä tai raiskattuja naisia". Hän ei antanut mitään selitystä sille, miksi tällaiset naiset suljetaan Afganistanissa vankilaan, eikä sille, miksi Suomi avustaa raiskattujen naisten sulkemista vankilaan. Ikään kuin tällainen kulttuurikäytäntö olisi täysin hyväksyttyä ja normaalia, Afganistanissa ja Suomessa. Kenties ajatellaan, että raiskatut naiset ovat vankilassa turvassa sukulaisiltaan, jotka muuten ottaisivat heidät hengiltä suvun kokeman "häpeän" takia? Muka turvassa, koska heidät siellä pakotetaan prostituoiduiksi. Tällaisessa loputtomassa alistamisen, nöyryyttämisen ja tekopyhyyden kurjuudenkehässä, joka ei kerro mitään kaunista sen paremmin Afganistanista, islamista kuin Suomestakaan...

Mistä johtuu, että Afganistanin yllä on turbulenssia joka kerta, kun ylitän sen lentokoneella? Johtuuko se vuoristosta? Vai alapuolella räjähtävistä pommeista? Olen ollut Afganistanin ilmatilassa useita kertoja Kaakkois-Aasiassa käydessäni. En pysty nukkumaan lentokoneessa öisin, sillä tuijotan monitoria ja karttaa, joka ilmoittaa sijaintimme, ja ihmettelen että olen vain muutaman kilometrin päässä näin kummallisista seuduista. Tuijotan ulos ikkunasta Afganistanin pimeyteen, joka on pimeämpää kuin Burman, Intian, Pakistanin, Iranin, Turkmenistanin tai minkään muun maan öinen pimeys. Afganistanin takapajulaan en suostuisi lähtimään edes turistiksi, vaikka lukisin kaikki Pekosen suosittelemat kirjat ja saisin sillä tavalla bongatuksi 65. maani. Siitä huolimatta, että lukuisten eurooppalaisten sukujen hypoteettiset esi-isät olivat sieltä lähtöisin.

Tällä kertaa lensin ensimmäistä kertaa Iranin ilmatilan kautta, KLM reitillä Quetta - Kandahar - Herat - Mashhad - Turkmenistan - Elista. Viimeinen näkyvä kohde ennen pilvipeittoa oli Dnepropetrovsk.

Phnom Penh

2009-04-24T14:08:00.002+03:00

Tulee mieleen Kanton toukokuussa 1989, kun oltiin menossa Hongkongiin. Phnom Penhissa on samanlaista - vetta tuli tunnin ajan taivaan taydelta ja monet kadut ovat tulvan vallassa ja poikki. Valilla oli parin tunnin tauko ja nyt taas sataa. Huomenna tarvitaan venetta. Tuktuk-kuskini Mr. Chanthou kyyditsi minut aamulla Kuolemankentille katsomaan joukkohautoja ja punakhmerien uhrien muistomerkkia. Sita, jossa on kalloja kymmenessa kerroksessa. Sisallekin paasee, mutta nurkat on tehty pikkuisten khmerien mittojen mukaan Onnistuin sen silti isojalkaisena eurooppalaisena kiertamaan. Alimpana on kasa joukkohaudoista kaivettuja ja "deodorantilla desinfioituja" (niin siina lukee) riepuja. Lumppuja ja luita pilkistaa nakyviin maasta vielakin sielta taalta, ja luita on kasattu sen puun alle, jonka luona vankeja kidutettiin.

Kuolemankentilta mentiin S-21:een, joka oli alkuaan koulu mutta punakhmerit muuttivat sen kidutuskeskukseksi ja jakoivat luokkahuoneet tiiliseinilla noin metrin levyisiin ja kaksi metria pitkiin selleihin, joiden lattiaan vangit kytkettiin kahleilla. Muutamissa nakyi viela veritahroja lattialla. Uhrien kuvia oli valtavasti, jonkin verran myos kiduttajien. Neljastatoista luokkahuoneesta vietnamilaiset olivat kaksi viikkoa Phnom Penhin valtauksen jalkeen loytaneet neljantoista vainajan madantyneet ja haisevat ruumiit (oppaani kuvasi heidan tilaansa inhorealistisesti). Jokaisella oli ollut oma huone, huoneessa pelkka sanky ja neliskanttinen rautapytty pottana. Huomaan nyt, etten tullut kysyneeksi, keita nama 14 olivat olleet ja miksi heilla oli ollut kokonainen luokkahuone.

S-21:ssa tapettiin noin 20000 ihmista. Hengissa selvisi vain seitseman, ja elossa on enaa kolme. Tapasin herra Ghumiyn, joka on yksi noista kolmesta. Han tulee kidutuskeskukseen joka paiva.

Kidutuskeskuksessa on ruotsalaisen Gunnar Bergstromin valokuvanayttely. Han vieraili 1978 innokkaana maolaisena Kampuchean mallivaltiossa. Nyt noihin kuviin on liitetty tekstit, joissa han kertoo, mita kuvitteli tai uskoi vuonna 1978 ja miten asiat todellisuudessa olivat tai han luulee niiden olleen.

Poikkesin valilla hotellissani Billabongissa ja sitten herra Chanthou kyyditsi minut tuktukilla Venalaiseen kauppahalliin, joka on saanut nimensa siita, etta NL:ssa opiskelleet myivat siella venalaisia tavaroita 70-luvun lopulla punakhmerien aikana. En muista yhtaan kambodzalaista Kiovasta. Kerrottiin, etta heita siella oli. Hirvea haju kuumassa seisovasta kalasta ja lihasta.

Seuraavaksi Kuninkaanpalatsiin. Hopeapagoda on taynna buddhalaisia esineita ja Buddhan kuvia. Muutama munkki oli paikalla, juttelin yhden kanssa. Monsuuni alkoi pagodassa ollessani. Odotin, mutta ei se loppunut. Kyykistyin matolle muiden joukkoon, mutta sade ei loppunut enka halunnut jattaa Chanthouta odottamaan. Kertakayttosadetakille ja sateenvarjolle oli kayttoa.

Chanthou vei minut postiin ja sielta hotelliin, tai melkein. Parissa paikassa han pysaytti, ja kuvasin vedessa uivia autoja ja mopoja ja kahlaavia phnompenhilaisia. Ihan hotelliin han ei paassyt, koska vesi oli liian korkealla. Vaihdoin polkupyorariksaan, mutta vanha herra ei tainnut jaksaa polkea vedessa, koska han jatti minut liian aikaisin kyydista. Puikin loppumatkan vesilammikoita vaistellen mutta viimeiset 20 metria piti kahlata, koska hotellinkin oven edessa on 20 cm vetta. Kaduilla oli kauhea ruuhka, autot ja riksat ja mopot ja polkupyorat puikkelehtivat joka suuntaan - taalla ajetaan ihan yleisesti kaistoja aivan vaaraan suuntaan, ainakin muut paitsi autot. E

Minibussi hakee minut 12.30 (Suomessa 8.30) ja bussi Hochiminhiin lahtee 13.15. Se on viela pahempi kaaos kuin Phnom Penh ja liikenne hirvea, taytyy olla tarkkana. Patrickin tuttava Hieu on varannut minulle huoneen hotellista, joka on bussiaseman lahella. Kuvittelin eilen, etta olen unohtanut hakea Vietnamin viisumia, ja aioin jo menna Vietnamin lahetystoon, mutta tarkistin UM:n matkustustiedotteesta, etta alle 15 vrk matkalla suomalainen ei tarvitse viisumia.

Runoantologia Marsipaania ilmestyi

2009-04-15T08:25:00.002+03:00

Marsipaania on slovenialaisen nykyrunouden antologia. Mukana on kaksitoista nimekästä runoilijaa: Primož Čučnik, Barbara Korun, Taja Kramberger, Svetlana Makarovič, Gašper Malej, Brane Možetič, Iztok Osojnik, Primož Repar ja Stanislava Chrobáková Repar, Tone Škrjanec, Aleš Šteger sekä Maja Vidmar.

Kirja julkistetaan Turun kaupunginkirjastossa 5. toukokuuta klo 18. Mukana teoksen suomentajat ja toimittajat Kari Klemelä ja Jouni Inkala.

Suomettumisen itsepetos

2009-04-06T10:13:00.004+03:00

Jyrki Kasvin blogissa tänään:

"Suomen nuiva asenne neuvostovallasta 1980-90-lukujen taitteessa irti rimpuilleeseen Viroon puhuttaa jälleen Suomenlahden molemmilla rannoilla. Viimeksi Jutta Zilliacus toivoi Suomen pyytävän anteeksi Viron kansalta."

(Koivistolla olisi vieläkin mahdollisuus jäädä historiaan presidenttinä, joka myöntää ajan vauhdin olevan joskus niin huima, että ihminen yksinkertaisesti erehtyy. Mutta ei, tuossa iässä ihminen uskoo olleensa oikeassa ja ajan väärässä. Häntä paljon nuoremmalla presidentillä poliittinen tarkoituksenmukaisuus pyhittää kaiken. Hän ilmoittaa ensin, ettei Suomella ole tapana pyytää anteeksi, ja rientää parin päivän päästä Pietariin juhlimaan Suomen miehittämisen 200-vuotisjuhlaa.)

(Niin monta kertaa kuin minulla olisi ollut tilaisuus, en ole mennyt juttelemaan Koiviston kanssa. Siitä huolimatta, että kaksi enoani oli jatkosodan aikana kaukopartiossa hänen kanssaan ja toinen heistä kävi vielä linnassa Koiviston läksiäisissä 1994.)

"Itsepetos on aina se helpoin petos." - "Itsepetos ei kuitenkaan selitä koko suomettumisen historiaa. Olisi mielenkiintoista tietää, miten neuvostojohto oli kietonut Suomen johdon niin perusteellisesti pauloihinsa. Pelkkä varovaisuus ei selitä kaikkea." - "Historian kirjoittamiseen olisi ollut Jeltsinin valtakaudella mahdollisuus, kun Venäjä avasi KGB:n arkistot ulkomaisille tutkijoille. Mutta siinä missä esimerkiksi Saksa lähetti tutkijoita Moskovaan, Mauno Koivisto lähetti Venäjän johdolle kirjeen, jossa hän päinvastoin pyysi sulkemaan arkistot suomalaisilta tutkijoilta." - "KGB:n arkiston tiedot olisivat ilmeisesti olleet liian kiusallisia monelle vielä elossa olleelle suomalaisvaikuttajalle."

(Ehkä Suomi olisi pitänyt miehittää ja tehdä Neuvostoliiton satelliitiksi. Silloin meillä kenties suhtauduttaisiin historiaan terveemmin ja rehellisemmin. Tai sitten ei.)

Surumerkkejä vai juhlamerkkejä?

2009-03-28T15:14:00.003+02:00

Jotain nykysuomalaisista kertoo, että meillä JUHLITAAN Suomen Venäjään liittämisen 200-vuotispäivää ja julkaistaan postimerkkejä, joissa on miehittäjävaltion hallitsijoiden ja maanpettureina pidettyjen suomalaisten kuvia. Pienoisarkki olisi pitänyt julkaista tarrapohjaisena, ettei ihmisten tarvitsisi miettiä, kummalle puolelle kuuluu sylkäistä, niin kuin Kekkoslovakiassa. Runsaat sata vuotta sitten julkaistiin surumerkki saman historiallisen asiaintilan takia.

Turun Sanomien pääkirjoituksessa on yksityiskohtaisesti listattu 200 vuotta sitten tapahtuneen venäläismiehityksen seuraukset: "Omien valtiollisten instituutioiden hintana oli yhteiskunnan yleisen kehityksen hidastuminen. Pyrkiessään turvaamaan suuriruhtinaskuntansa Venäjä halusi katkaista sen siteet entiseen emämaahan. Juuri siksi keskushallintokin siirrettiin Turusta Helsinkiin eli kauemmas Tukholmasta. Lopputuloksena Suomi jäi 1800-luvun alkupuolella eristyksiin koko läntisestä Euroopasta. Sananvapaus, elinkeinonvapaus ja teollistuminen viivästyivät vuosikymmenillä. Takapajuisuus konkretisoitui 1860-luvulla Länsi-Euroopan viimeisenä nälkäkatastrofina. Sosiaalireformit jumiuttaneella tsaarinvallalla oli oma osuutensa jopa kevään 1918 murhenäytelmässä."

Vielä 2000-luvulla jotkut dosentit, professorit ja poliitikot puhuvat Suomen ja naapurimaiden historiasta 200 vuoden takaisen miehitysideologian hengessä.

Tyhjän päällä?

2009-03-28T12:02:00.006+02:00

Suomennoskirjojeni nimillä on kumma taipumus vääntyä omituisiksi juuri silloin kun ne saavat eniten julkisuutta. Vuonna 2004 muutamat tiedotusvälineet uutisoivat Hollo-palkinnostani, että se myönnettiin kroatialaisen Predrag Matvejevićin Välimeren herbaariosta. Joissakin puhuttiin Välimeren brevaariosta. Ani harvassa nimi oli täysin oikein eli Välimeren breviaario. Yrteillä ja rukouksilla on eroa.

Tällä viikolla Päivän mietelauseessa on kolmena päivänä luettu Žarko Petanin mietelmiä teoksesta Tyhjän päällä on kevyempi kumartaa. Oikeasti kirjan nimi on Tyhjällä päällä on kevyempi kumartaa. Sähköpostit toimitukselle ja aamuinen soitto Yleen eivät tuottaneet tulosta.

Mutta mitä tämmöinen kääntäjä pikkuasioista, kun saa ilmaista mainosta. Niin kuin sanoi sekin ison lehden kulttuurisivujen esimies, jolle marisin ettei nimeäni mainittu koko sivun jutussa, joka vilisi pitkiä käännössitaatteja Herbaariosta.

Žarko Petanin kokoelma julkistetaan

2009-03-19T09:04:00.005+02:00

Kun Aforismiyhdistyksen sivulle tuli maininta Žarko Petanin aforismikirjan Tyhjällä päällä on kevyempi kumartaa ilmestymisestä, huomasin siitä, että en ole kirjoittanut tänne yli kuukauteen ja muistin, miksi en ole kirjoittanut: kauhistaa, kun monella sivulla päivittyy heti tieto, että tämä blogi on päivitetty 5 minuuttia, puoli tuntia, kaksi tuntia, vuorokausi, kuukausi sitten. Päivittäminen muilta puolisalaa on helppoa, mutta päivitystiedon leviäminen reaaliajassa tuntuu samalta kuin housut putoaisivat kinttuihin keskellä katua. Kyse on ehkä siitä, ettei minulla ole halua elää muiden reaaliajassa, elän vain omassa ajassani, joka ei aina ole kovin reaalinen.

Tänään on pakko palata reaaliaikaan: olen illalla klo 18.00 Turun kaupunginkirjastossa julkistamassa Petanin aforismikokoelmaa ja kertomassa Danilo Kišin suomennosromaaneista. Tervetuloa Turun seudulla asuvat.

Marsipaania on melkein lähtövalmis painoon. Mansarda on ahkeroinut. Minä olen ahkeroinut. Vaihdan tilapäisen kansikuvan pian uuteen. Sekin on hieno, tekijänä Keijo Halttunen kuten Petanin kirjassakin.

Huomenna Tampereen kirjamessuille

2009-02-13T21:09:00.004+02:00

Viikonloppuna olen Tampereen kirjamessuilla Savukeitaan kanssa samalla osastolla. Tervetuloa ostamaan Mansardan kirjoja edullisesti suoraan suomentaja-kustantajalta. Mukana Alamut ja uutuus, Danilo Kišin Puutarha, tuhka.

Žarko Petanin aforismikirja Tyhjällä päällä on kevyempi kumartaa on taittovaiheessa. Mukaan mahtui 770 mietelmää eli kymmenesosa Petanin tuotannosta. Kaikki ovat niin hyviä ettei tulisi mieleenkään ruveta karsimaan. Kirja ilmestyy maaliskuun puolivälissä ja ehtii kirjailijan 80-vuotisjuhlanäyttelyyn.

Huhtikuussa on vuorossa Marsipaania, 12 slovenialaista runoilijaa. Kokoelma ilmestyy minun ja Jouni Inkalan yhteistyötä.

Puutarha, tuhka

2009-01-29T14:24:00.004+02:00

Julkaisin kirjan kiinnittämättä siihen kummemmin huomiota, muistamatta mainostaa tai lähettää tiedotteita ilmestymisestä. Se oli Mansardan julkaisu numero kuusi. Kirja meni painoon ja tuli sieltä, yhtenä päivänä rekka seisoi pihalla ja lava oven edessä, vasta sataneella lumella. Viisisataa kappaletta "Puutarha, tuhkaa". Niille, jotka tuntevat Danilo K:n, tämä on iloinen tapaus.

Minä ja Mansarda, me olemme 14.-15. helmikuuta Tampereen kirjamessuilla Savukeitaan osastolla.

Titteleitä pyytämättä

2009-01-27T22:06:00.004+02:00

Pitäisikö palata tänne? Olen ollut välillä Facebookissa (ja olen edelleen), tai totta puhuen muutama viikko on mennyt EU-tukihakemuksiin, raportteihin, veroasioihin, kustannusoikeuksiin, kirjatoimituksiin, julkaisutiedotteisiin, arvostelukappaleisiin, sivujen päivityksiin, matkojen suunnitteluun. Kustannusjohtaja on toiminut alkuvuoden sihteerinä.

Eilen tuli tieto, että olen saanut viime vuonna myönnetyn lähettilään arvon lisäksi akateemikon arvon. Tai akatemian kunniajäsenen arvon. Tai siis Slovenian runoakatemian kunniajäsenen. Lähettilään arvokin tarkoittaa oikeastaan vain Slovenian kielen ja kirjallisuuden lähettilästä. Vain?

Vanteet ovat murtuneet

2008-12-18T14:35:00.002+02:00

"Kun pengoin näitä vanhoja, kellastuneita postikortteja, yhtäkkiä kaikki nykyisyydessä - ymmärtäkää minua oikein - meni sekaisin, häiriintyi. Sen jälkeen kun isäni nerokas hahmo katosi tästä tarinasta, tästä romaanista, kaikki on jotenkin löystynyt, suistunut raiteiltaan. Hänen voimakas olemuksensa, hänen auktoriteettinsa ja jopa hänen nimensä, hänen maineikas rekvisiittansa riittivät pitämään tarinan kudoksen tiukasti kehyksissä, tämän tarinan, joka on käymistilassa kuin rypäleet tynnyreissä, tarinan, jossa hedelmät pikku hiljaa mätänevät, jalkojen alla poljetut, muistin puristimella muserretut hedelmät, omista mehuistaan ja auringosta raskaat. Nyt vanteet ovat murtuneet, tarinan viini on valunut ulos, hedelmien sielu, eikä mikään jumala pysty palauttamaan sitä leiliin, puristamaan tarinaksi, kaatamaan kristallilasiin. Voi tuota kullanpunaista nestettä, tätä satua, noita alkoholihuuruja, voi kohtaloa! En halua pilkata jumalaa, en halua syyttää elämää. Siksi kokoan yhdeksi nipuksi kaikki nämä kuvapostikortit, tämän aikakauden ja sen vanhanaikaisen loiston ja romantiikan, sekoitan korttini ja levitän ne pasianssiksi lukijoille, niille jotka rakastavat pasianssia ja humalaa, niille jotka rakastavat kirkkaita värejä ja huimausta."

* **
Huh. Voisin kääntää loppuikäni Danilo Kišiä. Hänen kirjansa ovat valopilkkuja minulle, kenties muillekin.

Rahanpalvojille mikään ei ole arvokasta

2008-11-26T12:08:00.001+02:00

Opetusministeriö aikoo ruveta tuhoamaan Kotimaisten kielten tutkimuskeskusta. Allekirjoittakaa vetoomus kielen ja kulttuurin puolesta!

Vetoomus Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen puolesta

Opetusministeriö esittää, että uuden tuottavuusohjelman myötä Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksesta (Kotuksesta) vähennetään vuosien 2012–2015 aikana 22 henkilötyövuotta. Jo käynnissä olevan tuottavuusohjelman mukaan Kotuksesta vähennetään 12 henkilötyövuotta vuosina 2007–2011. Yhteensä vähennys on 34 henkilötyövuotta. Tämä on kolmasosa laitoksen nykyisestä henkilöstöstä.

Kotimaisten kielten tutkimuskeskus on opetusministeriön alainen itsenäinen kielentutkimuslaitos, jonka alaan kuuluvat mm. kielen- ja nimistönhuolto ja niitä tukeva tutkimus, tieteellisesti merkittävien sanakirjojen toimittaminen sekä kielellisten aineistojen ja arkistojen tarjoaminen kansalaisille. Kotus toimii näillä alueilla Suomen virallisten kielten (suomi ja ruotsi), Suomen virallisten vähemmistökielten (saame, romani ja viittomakieli) ja pienellä panoksella joidenkin suomen sukuisten kielten (mm. karjalan kieli) hyväksi. Kotuksen ilmaisia palveluja ovat mm. Kielitoimiston www-sivut ja neuvontapuhelin, kieliaineistopalvelu Kaino ja Ison suomen kieliopin verkkoversio.

Jos opetusministeriön kaavailemat lisäleikkaukset toteutuvat, joutuu jo nyt ahdingossa oleva Kotus supistamaan toimintaansa radikaalisti. Se joutuu karsimaan toimintaansa satunnaisesti sen mukaan, mistä toiminnoista jää ihmisiä eläkkeelle seitsemän seuraavan vuoden aikana. Vaarassa ovat mm. kulttuurisesti arvokkaiden arkistojen ylläpito ja vuosikymmeniä käynnissä olleet kansalliset sanakirjahankkeet. Selvää on, että uusien toimien aloittaminen tänä aikana on äärimmäisen hankalaa, koska uusia työntekijöitä ei voi palkata. Näin Kotuksen on lähes mahdoton reagoida suomalaisessa kieliyhteisössä tapahtuvaan kehitykseen ja toimia kielenkäyttäjien ja kielten hyväksi muuttuvassa maailmassa.

Me allekirjoittaneet vetoamme Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen puolesta ja vaadimme, että vuosille 2012–2015 esitetyt lisäleikkaukset perutaan.

Oheistoimintaa

2008-11-25T23:21:00.000+02:00

Slovenian televisiossa viisiosainen saksalainen sarja juutalaisten historiasta, tänään kolmas osa. Sopii hyvin Kišin romaanin suomentamisen yhteyteen.

(Kas, "sanojen vahvistaminen" tapahtuu sanalla "jutten", melkein kuin juden.)

Kissaihmiset

2008-11-21T19:04:00.009+02:00

Ripsa kysyi puolitoista viikkoa sitten, miten meillä voi olla neljä kissaa, kun ruokakin tulee kalliiksi. Oli vaikea vastata heti kun tiesi, että edessä on surullinen mutta väistämätön perhetapahtuma. Melkein kahdentoista vuoden jälkeen lemmikki on hyvin rakas perheenjäsen, josta on vaikea luopua. Parikuukautinen Zorro (se näyttää vakiintuneen nimeksi eikä oma suosikkini Zariadris Tiridate Xerxes Aroandes - mitähän vikaa siinä oli?) syrjäytti Bianca-neidin, joka on Viirun kanssa hallinnut taloa kesästä 1997.

Oli meillä viideskin (silloin kolmas), Biancan veli, harmaa Kafka, joka kuoli auton alle kesällä 1998, yksivuotisena, ollessani kielikurssilla Ljubljanassa. Bianca lähti tänä iltana jahtaamaan hiiriä ja lintuja (neidin ikuinen heikkous, josta häntä toruttiin) toisiin maisemiin. Itse hoidin hautajaiset, vaikka syvästi inhoan näitä rituaaleja, eikä ketään muita ollut läsnä. Hauta on sen saman kuusen alla, jonka alla uinuvat Kafka ja Tuhkis (kuudes, tuhkanharmaa), joka jäi auton alle äitini 80-vuotispäivänä 1996, tätini kuoleman kymmenvuotispäivänä, tätini, joka asui viimeiset vuotensa samassa vanhainkodissa kuin Paimion viisas August Pyölniitty. Seitsemäs kissamme, musta Felix Jusupov, katosi puolivuotisena 1993, ilmoittamatta koskaan uutta osoitettaan. Sinä kalseana lokakuun iltana ketut haukkuivat lähistöllä ja lampaiden oikeat omistajat istuivat meillä iltakahvilla.

Biancalla oli nisäkasvain, johon leikkaus auttaa kuulemma vain 10 % tapauksista, eikä Bianca kuulunut niihin onnellisiin. Biancan leikkasi viime vuonna Kemiön eläinlääkäri, joka kuuluu samaan sukuun kuin tänä syksynä sata vuotta täyttänyt kirjailija. Biancan elämän päätti pistoolin laukauksella sauvolainen, jonka veli piti kirjakauppaa Turun Thalia-korttelissa, ja siksi hän (siis ampuja) sai odottamattoman kirjallisen yhteyden takia korvaukseksi vaivoistaan Alamutin, sama mies, joka alkukesästä helpotukseksemme huolehti myös odottamatta menehtyneen Sabina-lampaamme hautajaistoimituksesta, tai lampaan, joka ei ollut meidän lampaamme, vaan kymmenen vuotta kesävieraana asunut "leasing-lammas" parin kilometrin päästä, silti melkein perheenjäsen. Itse en pystyisi nitistämään ketään, vaikka olen jo viikon ajan yrittänyt aamuisin kolmen ja viiden välillä miettiä sataa ja yhtä keinoa kissan tappamiseksi, isän Parabellumista (joka ei edes ole hallussani) pakokaasutukseen, en sitten millään, vaikka meillä kotona lapsuudessani lopetettiin vasikoita, lehmiä, kanoja, hevosia ja ties mitä luontokappaleita. Tai ehkä juuri sen takia, minun on vaikea surmata kalaakaan, joka on tarttunut Markuksen vieheeseen. Eikä käännöshommista tullut tänään mitään, kun vain valmistauduin tuohon vääjäämättömään kuolemaan.

Eilen otetussa viimeisessä yhteiskuvassa vasemmalta oikealle: Viiru (alkuaan Sir Lancelot selässä olevan ristikuvion takia, 1/4 norjalaista metsäkissaa, ruskeankirjava), Zorro (2,5 kk, musta), Bianca-vainaja (valkoinen), Patra (4 v, alk. Cleopatra, musta). Ripsan kysymykseen: kyllä, olen kissaihminen, me kaikki täällä Palosuolla olemme.

Kiirettä

2008-11-19T23:51:00.000+02:00

No se kissakuva puuttuu vieläkin, mutta nyt onnistui sellainen, jossa ovat kaikki neljä yhdessä. Se tulee tänne pian, yritän. Kiš vie kaiken ajan.

Vielä yksi

2008-11-11T00:21:00.001+02:00

Myrskyisänä marraskuun yönä Radio Clásicassa soi Surabaya Johnny Dagmar Krausen tulkintana. Sähköt olivat illalla poikki kolme ja puoli tuntia, toisen kerran tänään. Iltapäivällä (täysin tyynellä) oli lyhyt katkos, joka sulki tietokoneen, mutta satelliittiradio kuului edelleen, henkireikä universumiin. Fortumilla on ollut Rajalahden suunnalla tänä vuonna pian 30 sähkökatkosta. Pitää harkita kuluttaja-asiamiestä tai aggregaattia, sitä Durresin ja Tiranan päristintä. Fortumista väitetään, että vikaa ei muka löydy, ja kun ei vikaa löydy, saamme itse keksiä ratkaisun sähköongelmiimme ja itse maksaa korjauksen.

Tänään tulleessa slovenialaisessa Literatura-lehdessä on 20-sivuinen (!) haastatteluni. Posti toi kaksi kirjettä myös maan kirjailijaliiton alaiselta Trubar-säätiöltä, kustannustukea Alamutille ja Marsipaanille.

Eilen tuli neljäs kissa taloon. Musta kaksikuukautinen kolli, jonka nimi on Zorro, Mefisto, Pablo (varmaan Isla Negran mukaan) ja milloin mitäkin, tilanteen ja nimittäjän mukaan. Jokin niistä sitten jää pysyväksi.

Hitaasti, nautinnollisesti

2008-11-09T22:26:00.001+02:00

Puutarha etenee, vaikka verkkaisesti. Kišillä on jokainen yksityiskohta tärkeä, tietyt asiat toistuvat kirjasta toiseen. Barbara on harmissaan, kun Puutarha on ruotsinnettu englannista, mutta kustantaja ei halua uutta ruotsinnosta. Hänen käännöksiään ovat Tidiga sorger ja Timglaset. Olen vähän selannut alkutekstin ohessa englanninnosta ja saksannosta. Englannintaja on jättänyt kokonaisia lauseita kääntämättä ja muuttanut asioita mielensä mukaan. Saksantaja on tunnollinen, mutta haksahtaa välillä. Tämä ero pätee melkein kaikkiin eteläslaavilaisiin (ja muihinkin slaavilaisiin) kirjoihin: englannintajat huiskivat miten sattuu, saksantajat ovat pedantteja. Itse olen lähempänä saksalaisia (mitä syytä on mennä muuttamaan kirjailijan ratkaisuja, varsinkin tekstistään tarkan Kišin), mutta yritän varoa liikapedanttisuutta.

Keijo teki kannet sekä Puutarha, tuhkaan että Tiimalasiin. Tämä sekä tyylin yhtenäisyys ja noiden toistojen merkitys määräävät, että minun täytyy ruveta suomentamaan Tiimalasia heti Puutarhan perään. Sitä paitsi Tiimalasi on vaativa kuin mikä, sen kanssa menee aikaa. Ja saa mennä, Puutarhaakin on yhtä suuri ilo suomentaa kuin Varhaisia suruja, joka oli yksi mieluisimmistä käännöstöistäni.

Kerron joskus myöhemmin, missä olen kuvannut Mansardan kirjojen kansikuvat. Ne ovat nimittäin aika yllättävistä paikoista.

Puutarha, tuhka

2008-10-29T23:13:00.000+02:00

Taas pitää yrittää muistaa kaiken maailman asioita: Slovenia-seuran toimintatukihakemus lähti viime viikolla opetusministeriöön ja Marsipaania-runoantologian käännöstuen maksatusmääräys Slovenian kulttuuriministeriöön (ihme että sain siitä ilmoituksen, kun olen ollut paljon matkoilla), käännöstukihakemukset FILIlle on tehty ja lähteneet sähköpostitse, huomenna lähetän liitteet perässä, Alamutin mainoksiakin on posti vienyt kirjakaupoille muutaman, Mansardan sivuille olen tehnyt päivityksiä, saunan padan ja ullakon savupiipun muurausta on korjattu, porkkanat on nostettu, kasvihuone siivottu.

Seuraavaksi pääsen jatkamaan Danilo Kišin romaania Bašta, pepeo (Puutarha, tuhka). Helsingin kirjamessuilla jo vähän kyseltiin sitä. Siinä meneekin sitten loppuvuosi aika tarkkaan.

Luuranko kellarissa

2008-10-27T13:31:00.005+02:00

Koulukaveri kyseli, miksi lensin Kanadaan islantilaisyhtiöllä enkä sinivalkoisella kotimaisella. Vastasin, että en Islantia halunnut mitenkään välttämättä bongauslistaani noukkia, mutta Icelandairin lento vain sattui olemaan vaivattomin ja lisäksi ylivoimaisesti edullisin (464 euroa). Sama koulukaveri kertoi olevansa Finnairin pienosakas, vaikka se ei kuulemma olekaan tuottavaa valtioenemmistöisiä osakeyhtiöitämme vaivaavan rakenteellisen raskauden ja sen takia, että Finnairin kilpailuasemaa heikentävät täkäläinen uppiniskainen ay-liike ja epäreilu tukipolitiikka.

Ay-liikettä koskevaan osaan oli pakko vastata: "Sinusta ay-liike on uppiniskainen, kun se ei suostu Finnairin palkanalennuskomenteluun, ja haluaisit sen ajattelevan ennen kaikkea osakkeenomistajia. Toivon, että nykyinen maahan lyöty (osittain omasta syystään) ay-liike ja vasemmisto saavuttaisivat joskus takavuosien voimansa ja tekisivät lopun nykyhallitusten kansa piikkilangan taakse -politiikasta, joka ei kunnioita demokratiaa eikä ihmisarvoa. Eilisten vaalien perusteella kansa on oppinut alistumaan ja vaatimaan lisää raippoja, se suomalaisesta sadomasokismista, jota en ole ikinä ymmärtänyt."

Sadismilla ymmärrän sitä, että suomalaiset haluavat aina rangaista niitä kanssatovereitaan, joilla menee vielä heikommin. Masokismilla sitä, että suomalaiset kansana haluavat aina alistua joidenkin naapurien määräilyyn.

Rajojen ylittämistä ja muuta koheloa

2008-10-26T16:11:00.002+02:00

Lauantaina Helsingin kirjamessuilla. Vein uudet kirjat Hyvinkäälle ja sain vanhat takaisin. Eivät olleet niin nuhraantuneita kuin väitetään. Ehkä myyn ne jäännöseränä Seppälän Pertille Syvään uneen.

Messuilla oli sellainen olo, että mitähän täälläkin tekee. Ja samalla: hyvä kun pääsin. Tuttuja näkyi vähän; Turun messuilla heitä tuli vastaan joka käänteessä. Alamut oli kaupan Rosebudin ja Syvän unen pöydällä mutta ei tainnut kiinnostaa, toisin kuin Turussa. Olisiko täälläkin pitänyt olla itse kertomassa kirjasta? Tai värvätä joku Jaakko H.-A:n kaltainen kuuluisuus vetämään yleisöä? Mikä siinä on, etteivät ihmiset uskalla nykyään olla mistään mitään mieltä itsenäisesti? Miksi he eivät osaa tehdä löytöjä omin päin?

Kuuntelin tarkkaan muutamaa esitystä: Sofi Oksasta (jota en ole vielä lukenut, mutta joka tekee hyödyllistä työtä henkisten ja maantieteellisten rajojen rikkojana), Jörn Donneria (jota olen aina arvostanut kosmopoliittina ja kulttuurin rajojenrikkojana), Jyrki Koulumiestä (opiskeluaikojen ystävä Nenne Hallman teki Viktoria Mullovasta viimeisen haastattelun Suomessa ennen kuin JK kyyditsi viulistin Suomen rajojen turvallisemmalle puolelle), Kyllikki Villaa (minun laillani matkustamisesta innostunutta kääntäjäkollegaa, joka on tehnyt matkailusta elämäntavan, kun taas minulle se on pysynyt enemmänkin mahdollisuutena kokea välähdyksittäin muuta maailmaa) samoin kuin valtakunnan rajan ylittänyttä Arvi Perttua.

Mesuilla minulle paljastui myös syksyn suurin (?) kirjallinen arvoitus: ristijärveläisen esikoiskirjailijan Pauli Kohelon henkilöys. Sen kertoi monivuotinen tuttu, työnantaja ja kollega, asiaan vihkiytynyt sisäpiiriläinen. Ellei hän tahallaan harhauttanut minua. En yllättynyt tiedosta. En ole perillä, onko nimimerkin todellinen nimi jo paljastettu, julkisuudessa tai "piireissä". Ellei ole, minulta sitä on turha kysellä. Tapanani ei ole paljastaa ystäviltä kuulemiani tietoja, vaikka ei olisi edes pyydetty vaikenemaan.

Dame Emman konsertissa

2008-10-23T11:15:00.001+03:00

Kotona, vielä vähän jetlagin uuvuttamana. Kirjavälityksestä oli matkan aikana tullut Alamutista kolme tilausta yhteensä 60 kirjasta. Melkein päätin luopua tästä kalliista palvelusta (monen kirjaihmisen silkkana rosvouksena pitämästä), mutta hyvä etten vielä luopunut. Tilaukset korvaavat näytevaraston ja Välitysuutisten mainoksen maksut. Postimaksutkin ovat kalliit, ja välityksen sääntöjen mukaan kustantaja joutuu pulittamaan nekin. Niinpä teen alkuviikosta matkan Hyvinkäälle ja noudan samalla vanhat kirjat pois. Saa nähdä, onko niistä enää mihinkään, sillä kustantajatutut kertovat niiden tavallisesti nuhraantuneen pilalle. Alamutin mukana tuli painosta kasa ylimääräisiä suojapapereita, joten niillä voi myöhemmin korvata pilalle menneet.

Helsingin kirjamessuilla Mansardan kaikki kirjat ovat ostettavissa Basam Booksin, Liken ja Loki-kirjojen yhteiseltä osastolta. Ne ovat myös tulossa Rosebud Booksin verkkokauppaan. Itse en vielä tiedä, jaksanko lähteä messuille vai en.

Vain muutama tunti ennen Torontosta lähtöä minä ja Mikael ehdimme käydä Kari-kaiman kanssa Trinity-St. Paul's Centressä kuuntelemassa Emma Kirkbyn ja Tafelmusikin konserttia. Suuri suosikkini, vienoääninen Dame Emma, lauloi ikäisekseen kirkkaasti ja kauniisti Humen, Monteverdin, Händelin ja Rameaun sävellyksiä. Kirkby ei tietääkseni ole juuri esiintynyt Suomessa, joten konsertti oli siitäkin syystä "must".

Thunder Bay

2008-10-19T15:54:00.000+03:00

Thunder Bayssa oli helppo ymmärtää, miksi suomalaiset muuttivat sinne sankoin joukoin. Nyt lokakuussa seutu muistutti Etelä-Lappia: loputtomiin ruskaväreissä hehkuvia metsiä ja koivikoita, Yläjärven lähisaaret ja lähivaarat kuin pohjoisen matalia tuntureita. Torstaina kävimme Hoito-ravintolassa syömässä kuuluja lettuja, jotka olivat kuin suomalaisia, paitsi että meillä niiden päälle ei kasata paistettua pekonia eikä munakasta.

Serkkuni äiti oli 25 vuotta keittäjänä tuossa ravintolassa. Sukuhaara on jo niin kanadalaistunut, että puhuimme englantia. Sukulaisvierailumme oli kautta aikojen ensimmäinen - kukaan ei ollut käynyt ennen meitä kaupungissa, johon enoni muutti yli viisikymmentä vuotta sitten. Siksi kai vastaanotto oli sitä sydämellisempi. Meille näytettiin komeimmat nähtävyydet Thunder Bayssa ja sen ympärillä: Fort Williamin turkisasema (rekonstruktio 70-luvulta), Kakabekan vesiputous, Eagle Bridgen riippusillat, muita komeita kanjoneja.

Kotimatka on nyt edessä.

Terveisiä Jenkkilästä

2008-10-15T06:40:00.000+03:00

Kävin ensimmäisen kerran USA:ssa. Piti testata, pääsenkö rajan yli, ja hankkia uusi maa listaani, nro 62. Kun on ollut pienestä asti keräilijä, on aina keräilijä, vaikka kohteet vaihtuvat. Kolmanneksi, on hyvä tuulettaa ennakkoluuloja, ja juuri nyt, Bushin kauden luojan kiitos päättyessä, se oli helpompaa kuin aikaisemmin.

Menimme siis eilen Niagaralle ja jatkoimme illalla Buffaloon. Bussiasemalla emme tienneet, tulimmeko keskustaan vai laitakaupungille. Tulimme keskustaan. Siellä oli yksi hotelli, Lafayette, muut jossain taksimatkan päässä. Oletimme, että keskustahotelli on turvallisempi ja parempi vaihtoehto, vaikka ehkä kalliimpi. Se oli halvempi ja huonompi. Ensimmäisestä huoneesta oli upea näkymä pilvenpiirtäjille päin, mutta lakanat oli unohdettu vaihtaa ja paikat siivota. Toinen huone oli järjestetty, mutta se kuhisi russakoita. Nukuimme varmuuden vuoksi valot päällä. Ei ihme, ettei käytävillä näkynyt ainoatakaan vierasta meidän lisäksemme.

Tiistai-iltana Buffalo oli aivan kuollut, nähtävästi Kolumbuksen päivän takia. Piti viedä poika ihka oikealle Mäkkärille, koska hän ei Suomessa koskaan käy sellaisissa, mutta emme löytäneet Buffalosta Mäkkäriä. Tänään kaupunki oli vain puolikuollut, hiljainen ja verkkainen, lukuun ottamatta kaduilla vaeltanutta nuorta mustaa lökäpöksyväkeä, jolla roikkui housuntakamus polvien alapuolella. Arkkitehtuuri on hienoa, Main Street ratikoineen komea. Saaristen kuulua konserttisalia emme ehtineet katsomaan, koska vierailu laivastomuseossa venähti pitkäksi ja konserttisali on sivummalla. Viisitoistavuotiasta poikaa kiinnostavat enemmän sukellusveneet ja hävittäjät. Kiinnostivat minuakin, koska en ole sellaisissa koskaan ollut (miinalaiva Hämeenmaata lukuun ottamatta, kun suomensin Huchthausenin ja Kurdinin romaania), ja laivoissa oli väljää - niissäkin olimme ainoat vieraat.

Nyt ollaan taas Torontossa.

Kaikkea ei voi saada

2008-10-11T14:52:00.000+03:00

Sloveniassa minun on joskus hankala seurata maan asioita, koska en voi käyttää satelliittikanavia ja laajakaistaa, toisin kuin kotona. On pakko kävellä lehtikioskille tai mennä kirjastoon, jossa on nettiyhteys. Totta kai Sloveniassa olemisessa on etuja, jotka ei Suomessa ole, joten tämä on turhaa marinaa.

Täällä Torontossa harmittaa, että Leonard Cohen on pitänyt hienon konsertin Helsingissä, mahdollisesti viimeisen Suomessa, juuri kun lensin tänne hänen kotimaahansa. No, täytyy sitten nauttia siitä ilosta, että olen täällä hänen kotimaassaan, ensimmäistä kertaa.

Islannista sain vain kalpean aavistuksen Keflavikin kellastuneiden tasankojen keskellä, mutta joskus haluan sinne pitemmäksi aikaa, kun on vihreää. Grönlannin eteläkärjen ylittämistä voi luonnehtia samanlaiseksi elämykseksi kuin Jäämeren rannan ja Siperian pohjoisosan seuraamista lentokoneen ikkunasta viime vuonna paluumatkalla Japanista. Mahtavaa, vaikka kummassakaan en haluaisi olla paikan päällä, jäiden ja lumen keskellä.

Tänään käymme tornissa katsomassa, miten laaja tämä kaupunki on, ja tietysti keskustassa. Ensi viikolla bongaamme Niagaran ja käymme sukuloimassa Thunder Bayssa. Terveisiä sinne kotiin jääneille.

* * *

Martti Ahtisaaren Nobel-palkinto on hieno asia paitsi hänen henkilökohtaisten ansioittensa myös sen takia, että Ahtisaari oli Paasikiven kauden jälkeen varmaan Suomen paras presidentti. Suomalaiset näkivät hänestä vain kummallisen kävelytyylin ja laastarin otsassa, mutta ei hän olekaan ensimmäinen, jota arvostetaan enemmän maailmalla kuin kotimaassa.

Kirjailijavieras

2008-10-05T23:22:00.001+03:00

Tutustuin Kejosen Pekkaan. Sain Lohen kääntöpiirin ja annoin sen Markukselle, koska Pekan mielestä minun pitää tehdä pojasta perhostaja, koska tämä innostui viime vuonna Ruijalla virvelöimään ja kiskoi Vesisaaren satamasta ensimmäisen seitinsä. Eipä sitten ehdi pahantekoon.

Välillä Suomessa

2008-10-05T20:46:00.001+03:00

Huh, mitkä kaksi viikkoa. Ensin Reparien ja Apokalipsan Review in review -seminaarissa Sloveniassa ja Italiassa, sitten suoraan lentokentältä Artukaisiin valmistamaan Slovenia-seuran ja Mansardan kirjamessuosastoa. "Afera Patriasta" huolimatta melkein 70 kilpailuvastausta ja jatkuvana virtana Sloveniasta kiinnostuneita kävijöitä. Tarulle, Francille, Marja-vaimolle ja Tiinalle suurkiitokset avusta.

Oma aikani meni täysin Mansardan osastolla, kuuden neliömme oikealla puoliskolla. Eilen Jaakko Hämeen-Anttilan kanssa Tiede-lavalla keskustelimme Alamutista, assassiineista ja Omar Khaijamista. Tuolit ja käytävät täynnä, varmaan lähes sata ihmistä. Jaakko kysyi, haluaisinko käydä Alamutissa, mutta varoitti että paratiisia ei enää ole olemassa. Alamutia meni kaupaksi kolmisenkymmentä. Osa ostajista Bartolin kirjaan perustuvan Assassin creed -pelin pelaajia. Rosebudin Hannu Paloviita lupasi ottaa kirjaa Helsingin myymälöihin ja parin viikon päästä kirjamessuille, Batun ja Nikon tuella. Yritän tulla messuille lauantaina ja sunnuntaina, jos toivun aikaerosta, sillä neljän päivän päästä lennän Torontoon, ensimmäistä kertaa Pohjois-Amerikkaan Toronton ystäviä ja Thunder Bayn serkkuja tapaamaan.

Via delle Sette Fontane

2008-09-27T23:04:00.000+03:00

Trieste. Apokalipsa-lehden vaki on Gordon Grdinan konsertissa Narodnyi domissa. Mina saan jazzista nappyloita. Satamassa oli hauskempaa, nahtavasti lauantaimarkkinat ja mukava kuunnella napolilaisia pelimanneja. Aamulla kavin kolmannen kerran Skocjanin tippukiviluolassa. Apokalipsan lehtiseminaari paattyy tanaan, huomenna Ljubljanaan. Taidan saada kutsun Banja Lukan kirjallisuusfestivaalille. Ssiis semmoinenkin. Ilkeaakohan edes menna. No, kutsuja Zdravko K. yrittaa tasapainoilla kansallisuuksien ja risririitojen valimaastossa. Myos vanha tuttu Fiona Sampson Oxfordista on taalla ja brittilainen haikurunoilija Dawid Cobb kamppikseni, 82-vuotiaaksi harvinaisen kettera ukko.

Uutuusluettelossa

2008-09-15T21:18:00.001+03:00

Syksyn uutuuskirjaluettelossa, jonka olen nähnyt hiukan erilaisena sekä Helsingin Sanomissa että Aamulehdessä, ovat mukana myös Mansardan tulevat kirjat. Niitä on liikaakin, koska vain Bartolin ja Kišin romaanit ilmestyvät tänä syksynä, Kiš loppuvuodesta. En tiedä, kuka kerää uutuustietoja ja mistä, mutta onhan se hauskaa, kun Mansardakin on mukana. Luultavasti tiedot on poimittu verkkosivulta, jonka muuten päivitin viime viikolla.

Lahjuksia annetaan ja otetaan

2008-09-10T22:37:00.001+03:00

Alamutin kannen suojapaperitiedosto kävi vielä kerran kääntymässä kotikoneella, mutta nyt se on painossa. Keijo teki erinomaisen pohjatyön mutta pahassa saumassa ennen Liminkaa. Onnistun joskus järjestämään stressiä muille, varsinkin kun itse stressaan jonkin viime tinkaan jääneen asian kanssa. Pekka tuli apuun Tampereelta. Mutta niin ne muutkin, pressakin stressasi virolaisia puheillaan. Harmi kun Venäjällä on kaksi niin hankalaa kumppania, tuo Kaukasia ja Viro, mutta onneksi yksi hyvä naapuri.

Tein yhdestä slovenialaisesta lehdestä pari pikakäännöstä nelosen Marialle, yksi luettiin ohjelmassa, härskein tietysti. Ex-syyttäjä R. S. tasapainotti ansiokkaasti korruptiokäsitteen laveutta puhuessaan Suomen hyvävelijärjestelmästä. Sloveenit ovat uskossa, että Patriassa ei voi olla lahjuksenantajia, koska suomalaiset ovat niin rehellisiä. Suomessa on kaksi viikkoa puhuttu slovenialaisista lahjuksenottajista (joita epäilemättä on) mutta vähemmän suomalaisista lahjuksenantajista (joita todistettavasti on) ja siitä, mitä nämä antajat merkitsevät Suomen kansainväliselle maineelle ja kansalaisten luottamukselle 70-prosenttisesti valtio-omisteisen yhtiön ja sen poliittisten taustavoimien rehellisyyteen. Tai mitä tällaisesta nipottamaan, onhan lahjusten antaminen asekaupoissa ja idänkaupassa osoitettu asiaankuuluvaksi ja välttämättömäksikin, niin sanotusti maan tavaksi...

Painovalmista

2008-08-31T23:32:00.000+03:00

Nyt on totuuden hetki: Alamut täytyy lähettää painoon. Olen myöhässä, mutta en liikaa, kirjan pitäisi ehtiä Turun kirjamessuille. Keskustelen siitä Jaakko Hämeen-Anttilan kanssa Tiede-lavalla lauantaina 4. lokakuuta klo 12.30-13.00. Aiheena ovat assassiinit, Hasan ibn Sabbah ja Omar Khaijam, josta Jaakko on kirjoittanut syksyllä ilmestyvän teoksen. Assassiinien suhde nykypäivän islamisteihin on asia, jota ei myöskään voi sivuuttaa.

Yli 500-sivuisen romaanin suomentaminen ja valmistaminen painokuntoon lähes yksin ei ollut ihan helppo juttu. Loppuvaiheessa olen pääasiassa selannut tekstiä sieltä täällä, korjannut ja muuttanut jotakin, laatinut mainoksia, tutkinut taittoa, antanut viimeistellä kansia, yrittänyt muistaa mitä vielä pitäisi muistaa. Keijo ahkeroi kannen ja suojapaperin kanssa ennen opetuksen alkamista, mutta en pystynyt hiomaan kansitekstejä lopulliseen muotoon, joten piti pyytää toinen graafikko vaihtamaan teksti.

Syyskuussa käyn työasioissa Sloveniassa ja lokakuussa sukulaisissa ja tuttavissa Kanadassa. Pahus, kun Leonard Cohen tulee Suomeen juuri kun olen Torontossa. No, Pekka Kuusisto esiintyy silloin Torontossa. Menee vähän ristiin.

Varkaita pihassa keskellä päivää

2008-08-28T21:41:00.006+03:00

Oli pakko pystyttää tuollainen laiton kyltti tien viereen, tosin säädetyt kaksi metriä sen reunasta. Kyltissä lukee "Sienestys kielletty". Sen oikealla puolella, sisäänajotien reunassa, näkyy koivu ja sen takana kaksihaarainen tammi. Puu on 20 metriä tien reunasta. Siitä on talon nurkalle toiset 20 metriä. Juuri siinä tammen vieressä, tien ja talon puolivälissä, kasvaa joka syksy paljon kantarelleja.

Kyltti oli pakko pystyttää, kun tuntemattomat ihmiset tunkevat pihaamme keräämään sieniä. Keskellä päivää. Samaan aikaan kun minä istun työhuoneessani, josta ei ole näköyhteyttä postilaatikolle. Koko tuo kantarellipaikka oli tyhjennetty. Sienet eivät näy tielle. Viime vuonna naapuri oli ajanut pihastamme keski-ikäisen tai eläkeikäisen pariskunnan, joka oli kaikessa rauhassa putsannut samaa paikkaa. Oletamme, että kyse on tälläkin kerralla tästä samasta pariskunnasta, joka tuntee Rajalahdentien varren hyvin ja tietää, kenen pihalla kasvaa sieniä. Tai sitten asialla ovat olleet jotkut muut sivistymättömät ja moukkamaisesti käyttäytyvät ihmiset, jotka eivät ymmärrä kunnioittaa ihmisten yksityisyyttä eivätkä älyä, että jokamiehenoikeus ei ulotu toisten kotipihoihin. Hyi, hyi!

Postilaatikoita on nykyään kolme. Kaksi kesänaapuria kantoi meidän viereen omat laatikkonsa, kun posti (se Itikka) ei anna heidän pitää niitä omalla tontillaan. Ainakaan ilmaiseksi. Ymmärrän, että naapurit eivät halua suostua tällaiseen kiristykseen.

Tuoretta ja toistoa

2008-08-25T22:42:00.004+03:00

Toivottavasti ulkoministeri Alexander Stubb ei asetu ihan äkkiä presidenttiehdokkaaksi. Ainakaan, jos presidentti on pelkkä kunkun korvike, jolta viedään oikeus vaikuttaa virkanimityksiinkin - miltei viimeinen, missä hän voi sanoa mielipiteensä ja mistä nousee hiukan haloota.

Stubb on liian lahjakas mies ja liian rehellinen poliitikko tuhlattavaksi presidentin hommiin, vaikka onkin noussut lyhyessä ajassa ehdokaslistan kärkikolmikkoon ja ohittanut monta vanhaa ryvettynyttä konkaria. Ainakin tähän saakka; toivottavasti hän ei saa mitään tartuntaa Arkadianmäen ja valtioneuvoston bakteeripesäkkeistä.

Kun Stubb sanoo, että Suomen pitää oman turvallisuutensa takia liittyä Natoon, itse vaatimuksessa ei ole mitään erityisen hohdokasta. Hohdokasta on se, että hän on ensimmäinen ulkoministeri, joka uskaltaa sanoa itsestäänselvyyden rehellisesti ja avoimesti ääneen. Presidenttinä hän joutuisi pitämään suunsa kiinni. Kun pääministeri sanoo, että Stubbin kanta on kuultu ennenkin, hän unohtaa, että hän se itse varsinainen toistojankkunen on. Jonka olisi parempi pitää joskus suunsa kiinni - tai oikeastaan aina.

Satelliiteista suojavyöhykkeisiin

2008-08-23T13:33:00.006+03:00

"Venäjä, Suomen naapuri, on sodassa Suomen kokoisen naapurivaltion, Georgian kanssa. Sotaa ennen venäläiset olivat Etelä-Ossetiassa 'rauhanturvaajia', nyt he ovat reilusti miehittäjiä. Ne, jotka ovat meille uskotelleet, että Venäjä ei ole naapureilleen turvallisuusuhka, ovat harvinaisen hiljaa. Ne, jotka ovat uskoneet, että uusi Venäjä hakee ongelmiin vain kansainvälisesti hyväksyttyjä poliittisia ratkaisuja, joutuvat pettymään. Venäjä on Venäjä, vaikka valtiomuodon voissa paistaisi. Tästä johtuu, että Venäjän naapurit tarvitsevat jalkaväkimiinoja niin kauan kuin Venäjällä on jalkaväkeä."

Näin Lasse Lehtinen. Eli kansanomaisemmin: ryssä on ryssä, kärisi Ryssänmaan voissa suuriruhtinas, tsaari, pääsihteeri, presidentti tai pääministeri, aina saa naapurit pelätä.

Ja HS:n Moskovan-kirjeenvaihtaja Kalle Koponen 23.8.: "Venäjä näyttää tehneen hyvin kotiläksynsä ja virittäneen Saakašvilille pirullisen ansan. Kun Georgian joukot hyökkäsivät provosoituina Tshinvaliin, Venäjän vastaisku oli hätkähdyttävän nopea ja raju. Joukot odottivat siis valmiina... Moskova on näyttänyt missä kaappi seisoo. Seuraavaksi nähdään, aikooko se myös poistaa Saakašvilin yhtälöstä suistamalla Georgian kriisiin. Nähtäväksi jää myös, mitä länsimaat haluavat ja pystyvät tekemään."

Etelä-Ossetian kriisiä osattiin ennakoida. Tämäkään ennustus ei tunnu mahdottomalta. Varoitettiinhan Hitleristäkin; Carld Bildtin taannoinen vertaus on enemmän kuin paikallaan.

Venäjä "turvaa rauhaa" itsenäisissä naapurimaissaan miehittämällä osia niistä, muodostamalla sitten "suojavyöhykkeitä" ja korvaamalla sotilaat "rauhanturvaajilla". Ennen noita vyöhykkeitä sanottiin satelliiteiksi tai lähiulkomaiksi. Kaukasian jälleen täytyy suojella Krimin niemimaa, jossa Venäjän laivasto majailee Ukrainan kanssa tehdyn vuokrasopimuksen nojalla. Sitten suojellaan Baltia, jossa ei haluta kunnioittaa Venäjän aikaisempia rauhanturvaamistoimia. Suomea ei tarvitse suojella, koska suomalaiset itse pyytävät suojelua Naton uhan edessä. Muualla käytetään rypälepommeja Venäjän kansalaisiin kohdistuvan kansanmurhan estämiseksi.

Kuva: Rustavelinkatu Tbilisissä, Jarmo Koponen, Uusi Suomi 19.8.2008.

Häiriintynyttä?

2008-08-21T20:28:00.004+03:00

Taas kirjasensuuria. Kyse on amerikkalaisen Sherry Jonesin romaanista The Jewel of Medina, joka on julkaistu Serbiassa, mutta vedetty saman tien kirjakaupoista muslimiyhteisön painostuksen vuoksi. Kirja kertoo sepitteellisesti profeetta Muhammadin lapsimorsiamesta Aishasta. Käsikirjoituksen ostanut Random House ei kuulemma uskalla kustantaa kirjaa, koska se sai tutkijoilta ja turvallisuusasiantuntijoilta varoituksia, että romaani voisi aiheuttaa vielä suurempia turvallisuusuhkia kuin Salman Rushdien Saatanallisten säkeiden tai tanskalaisten Muhammad-pilakuvien julkaiseminen.

Hm, Alamutissakin sanotaan, että itse profeetta näytti naisasioissa esimerkkiä muille, koska säännöllinen vaihtelu pitää miehen reippaana ja aktiivisena. Ja että hän sepitti näkynsä, esimerkiksi sen, kun arkkienkeli Gabriel vei hänet taivaaseen. Ja, hui kauhistus, että Koraani on häiriintyneiden aivojen tuotetta. Kirja on ilmestynyt yli kahdellakymmenellä kielellä ympäri maailmaa, Iranissa kahtenakin laitoksena, mutta eihän sitä voi koskaan tietää, mitä jonkun lukijan häiriintyneissä aivoissa tapahtuu, kun jokin yhdentekevä pikku detalji alkaa ärsyttää niitä...

Albaniassa taas

2008-08-20T12:33:00.006+03:00

Jos ei auto hajoa kuoppiin, niin sähkönjakelu takkuilee kuin Tiranassa. Olen kirjannut Fortumin sähkökatkoksia vuodesta 2001 ja tässä tämän elokuun puolivälin tilastoa:

14.8. klo 15.55-16.03 ja 16.22-23. Kova tuuli.
16.8. klo 8.55 lyhyt, sulki tietokoneen. Tyyntä.
16.8. joskus 20.00-20.30 välillä, lyhyt. Tyyntä.
17.8. klo 10.00 lyhyt, sulki tietokoneen. Tyyntä.
17.8. klo 10.15. Taas sama juttu. Lyhyt, sulki tietokoneen. Tyyntä.
17.8. klo 10.30. VIKAILMOITUS Fortumin tekniikkaan, vastasi joku Janne. (Edellinen vikailmoitus epäonnistui, kun sähkö katkesi ja puhelin mykistyi.)
19.8. klo 13.59 lyhyt, sulki tietokoneen. Hieman tuulta. Vikailmoituksesta ei ainakaan toistaiseksi mitään apua, vaikka tekniikka oli kirjannut kaikki edellä olevat katkokset.

2000-luvun taitteessa vikailmoitusten vastaanottaja väitti katkosten syyksi sitä, että muuttolinnut istuvat langoilla. Nykyään Fortumin huoltomiehetkin sanovat suoraan, että syy on säästösyistä huonosti peratuissa linjoissa. Nyt kun sähkönkulutus on odottamatta vähentynyt, Fortum aikoo syksyllä korottaa kilowattihintoja ja siirtomaksuja, koska täytyyhän Liliuksen ja muiden veijarien voitot turvata. Onneksi edes watit maksetaan meidän taloudessa Kouvolaan.

Mutta kuka korvaa kuopissa hajonneet autot ja ojaanajoissa aiheutuneet vammat? Entä särkyneet tietokoneet ja muut sähkölaitteet? Hukkaan menevän työajan ja muut harmit?

Entäs Itikka: "Postin- ja tavarankuljetusyhtiö Itella pyrkii vähentämään jakeluautojensa aiheuttamia ilmastopäästöjä. Yhtiö on tutkinut postinjakelun ympäristövaikutuksia yhdessä VTT:n kanssa. Postin jakaminen autolla edellyttää paljon pysähdyksiä, jolloin polttoaineen kulutus ja päästöt kasvavat. Tutkimuksessa havaittiin, että normaalin postinjakeluajon päästöt saataisiin vähenemään 13-14 prosenttia, jos pysähdysväli pitenisi kaksinkertaiseksi." (12.8.08)

Totta hemmetissä postin jakaminen edellyttää pysähdyksiä. Nimenomaan postilaatikkojen kohdalla. Ellei olisi postilaatikoita, ei tarvitsisi pysähtyäkään. Eikä tarvittaisi Itikkaa eikä ketään jakamaan postia, autolla tai ilman. Eikös postin jakaminen ole vuosisatoja ollut postin perustehtävä? Jos kaikki laatikot kasataan samaan paikkaan, ei enää ole jakelua vaan postin läjittämistä. Meillä on jo nyt oman laatikon vieressä naapurin mökkiläisten laatikoita, koska laatikkopuhdistus on aloitettu kesäasukkaista.

Kuka olisi uskonut 1990-luvulla, että 2000-luvulla maaseutu nitistetään luonnonsuojelun nimissä. Ja että millainen pilkka tahansa voidaan perustella oikein tutkimustuloksin. Joo, sen kun ajatte jatkossa joka toisen postilaatikon ohi. Ja jakajalle ohje, että sylkäisee ohi ajaessa, niin postinsaaja kiikuttaa sen räkäisen lootan vapaaehtoisesti vaikka kilometrin päähän. Muutaman vuoden päästä lopetetaan postinjakelu maaseudulla kokonaan, niin Itikka ei saastuta ympäristöä enää ollenkaan. Hakekaa kirjeenne lähimmästä kaupungista. Omalla autollanne. Tai pannaan Kusti polkemaan, niin kuin vanhana hyvänä aikana, kun kirjeet jaettiin kahdesti päivässä. Taitaisi fillari tulla liian kalliiksi ja jonkun voitot kutistua.

Meitä maalaisia on muutenkin niin vähän jäljellä, että meidät voidaan muutaman vuoden päästä surutta pakottaa Hallituksen Säästölailla slummiin pääkaupunkiseudulle. Ellemme suostu lähtemään vapaaehtoisesti huonojen teiden, liikenneyhteyksien ja palvelusten lopettamisen, sähkökatkosten, postinjakelun lakkauttamisen, puulämmityksen pienhiukkaspäästöjen naapureille (ei kuitenkaan meille lämmittäjille) aiheuttamien, Itämerta saastuttavien viemärikaivojen tai muiden mielikuvituksellisten syiden takia, joilla meitä koko ajan syyllistetään. Muu Suomi kehä 3:n ulkopuolella voitaisiin luovuttaa lähinaapurien virkistysalueeksi, ellei Georgian valtaaminen anna tarpeeksi Lebensraumia. Ennakkovarauksen Hallitus voisi tehdä jo nyt, Prahan elokuun 40-vuotispäivän kunniaksi.

Pienyrittäjien kyltit - teiden suurin turvallisuusuhka?

2008-08-04T15:09:00.003+03:00

Tiehallinto on alkanut inventoida luvattomia mainoskilpiä, joiden se väittää vaarantavan liikenneturvallisuuden. Maalitauluna ovat maaseudun tuhannet pienyrittäjät ja muut yksityiset mainostajat ja tiedottajat. Pääteiden varret ovat täynnä ökyfirmojen isoja mainostauluja, mutta nehän eivät liikenneturvallisuutta vaaranna eivätkä maisemaa rumenna.

Melkein surkuhupaisalta tuntuu tällainen huoli kilvistä ainakin Sauvon Rajalahdentiellä, jossa TS on kuvittanut juttunsa (30 .7.). Kilvistä ei ole mitään vaaraa kenellekään, mutta tiepiirin laiminlyönneistä sitäkin enemmän. Hiljattain Rajalahdentiellä kerättiin nimiä adressiin, jossa vaadittiin tien pikaista kunnostamista.

Rajalahdentien päällystettä tuhoavat perävaunulliset hiekkarekat, jotka ajavat usein ylinopeutta ja lennättävät kattamattomasta kuormasta kiviä tuulilasiin. Vastaantulijoiden väistämisessä alkaa olla täysi työ, koska tie on täynnä kuoppia, viemäriputket romahtavat, reunat murenevat, pinnassa on paikka paikan päällä.

Kun soittaa ongelmista, joku käy heittämässä pariin kuoppaan jotakin mössöä, mutta suurin osa jätetään korjaamatta. Koko matkalle ei täytettä näytä edes riittävän, sillä kolmen kilometrin pätkällä rannan suunnassa on jo kuukausia seissyt "kuoppia"-kyltti. Talvisin voi olla onnellinen, kun tie aurataan, mutta hiekkaa näkee harvoin, vaikka tien kummassakin päässä on valtavia hiekkakuoppia.

Tiehallinto on vuosia valittanut, että rahat eivät riitä uusien teiden rakentamiseen tai edes vanhojen kunnostamiseen. Silti tiedossa on, että liikenneonnettomuudet ovat Suomessa alkaneet lisääntyä teiden rappeutumisen takia.

Kuinka tiehallinnolla on aikaa, työvoimaa ja rahaa kylttien kanssa näpertelyyn, kun niitä ei ole edes päätehtävään - tiestön kunnon ja turvallisuuden ylläpitoon? Onko tarkoitus vain siirtää huomio muualle ja syyllistää teiden varsilla asuvat pienyrittäjät? Tai onko kyseessä uusi rahastuskeino?

Samaan aikaan puhutaan maaseudun elinkelpoisuudesta ja yrittämisen tukemisesta. Mitä haittaa tai vaaraa on jonkin tilapuodin pienestä, usein omaleimaisesta kyltistä, joka opastaa paikkakuntalaiset ja kesäasukkaat sinne, mistä saa paikallisesti viljeltyjä, puhtaita tuotteita? Pitääkö heidät oikein lehtikuvissa leimata lainrikkojiksi?

* * *
Yläkuvassa Rajalahdentien kuoppia parinsadan päässä kodistamme. Alakuva kuva on julkaistu TS:ssa ja sen verkkosivulla tekstillä "Kuvan kyltille ei ole annettu pystytyslupaa". Yleensä tiedotusvälineiden esimerkkikuvissa ilmoitetaan, ettei kyseinen henkilö tms. ole syyllistynyt mihinkään. Nyt ihmisiä on alettu leimata syylliseksi oikein julkisesti, tunnistettavista kuvista. Poikkeuslupa maksaisi kyseiselle pienyrittäjälle 307 euroa vuodessa.

Edda ja Reininkulta

2008-07-28T21:56:00.000+03:00

Ei ole radion musiikkiohjelmissa valittamista, kun tietää mitä kanavaa kuuntelee. Bayern 4 Klassik on tähän aikaan kesästä varma valinta: "Festspielzeit - Bayreuther Festspiele, Richard Wagner: "Das Rheingold." Vorabend zum Bühnenfestspiel "Der Ring des Nibelungen". Wotan - Albert Dohmen, Alberich - Andrew Shore, Loge - Arnold Bezuyen, Fricka - Michelle Breedt, Erda - Christa Mayerund, andere. Orchester der Bayreuther Festspiele. Leitung: Christian Thielemann."

Heti sen perään esitetään parhaillaan jotain sellaista, mitä en ole koskaan ennen kuullut: "Edda" - Mythen aus dem mittelalterlichen Island. "Sequentia" Ensemble für Musik des Mittelalters Köln: Barbara Thornton, Benjamin Bagby."

Korkealla

2008-07-23T21:42:00.000+03:00

Saunarakennuksesta kaksi seinää maalattu punaiseksi. Hoidin viiden metrin korkeudessa menestyksekkäästi akrofobiaa. Maisseilla ja kurkuilla ei sitä ole, kasvihuoneen katto on noin puolet tuosta ja ne yrittävät vielä ylemmäksi.

Tulostan Alamutin koelukijalleni. Muutama ylimääräinen silmäpari on tarpeen kaikkien lyöntivirheiden ja kömmähdysten havaitsemiseksi. Olin kirjoittanut: "Hän peitti kädet kasvoillaan." Miten ihmeessä hän sen teki?

Bayern 4 Klassikissa 21.7. hieno konsertti Fribourgin musiikkijuhlilta: "Festival International de musiques sacrées de Fribourg. Ensemble Accentus. Isabel Álvarez, Sopran; Cesar Carazo Jalon, Tenor
Fidel, Laute und Leitung: Thomas Wimmer. Sephardische Musik im Osmanischen Reich. Aufnahme vom 5. Juli 2008." Mainiota, että satelliitti toimii.

Kartanossa ja ruumassa

2008-07-16T13:44:00.003+03:00

Esikoispoika palasi Estelle-laivalla Prometheus-purjehdukselta Turusta Hankoon ja tuntui nauttineen leiriviikosta, uusista kavereista, sympaattisista ohjaajista, halailusta, keskusteluista ja leikeistä, ruumassa yöpymisestä ja kannella aterioimisesta, vaikka olot olivat vähän eri luokkaa kuin juhlallisuudet Sloveniassa ja majoitus Herbersteinin kreivittären huvilassa Velenjessä.

Pari vuotta sitten vaihdoimme poikien Aku Ankan Tiede-lehteen, josta on nyt tullut perheen suosikki. Tuskin ihminen muuta lehteä tarvitseekaan, ellei Parnassoa, Genosta, Literaturaa, Vijenacia tai jotain muuta oman alansa julkaisua. Turha uutistulva ja nettilehtien seuraaminen käy entistä enemmän hermoille ja alkaa viedä (toistaiseksi) varsin hyvän nimimuistini mahdollisuudet äärirajoille. Keitä ovat Jolie ja Pitt, eilen ja tänään nettilehtien pääaineistoa, Hesarinkin? Ikinä kuullutkaan. Muuten, ollaanko HS ja IS aikeissa yhdistää yhdeksi juorulehdeksi?

Kun satelliittivastaanottimeni ohjelma sekosi toissaviikolla, olin täydellisessä pimennossa viikon päivät. Ei uutisia eikä ajankohtaisohjelmia Euroopasta, ei klassisen musiikin kanavia maailmalta. Suurkiitokset Saloon Seppo Hänniselle, joka palautti minut takaisin Eurooppaan ja maailmankaikkeuteen.

Tiede-lehden viimeinen numero puolestaan palautti lukijoiden mieleen kirjailijanimen ja teoksen, joiden en soisi unohtuvan. Yksi suppea kirja kertoo maailmasta enemmän kuin nettilehtien sata päivittäistä juorua. Tästä muistamisesta olen kiitollinen Virpi Hämeen-Anttilalle, joka on valinnut Hyvät kirjat -palstalle kroatialaisen Predrag Matvejevićin Välimeren breviaarion: "Ihastuin tapaan, jolla Matvejevic kutoo yhteen luonnontieteet ja humanistiset tieteet. Ihana tuulahdus ajalta, jolloin tieteet olivat onnellisesti yhtä! Matvejevic kertoo Välimeren historiasta tarinaa, jossa kauppatavarat, kielet, mereneläimet ja ihmisten kohtalot ovat tasavertaisia "henkilöitä". Tämän päälle upeat vanhat kartat ja kuvat ja kirjoittajan hieno tyyli. Lueskelkaa kesäiltana ja antakaa ajatusten lentää."

Lasit

2008-06-30T23:27:00.002+03:00

Huomenna alkaa heinäkuu, huomisesta vuosi on sitten melkein lopussa. Juhannus takana, päivä lyhenee, syksy tulee. Ei tätä saarnaa vakavissaan kannata ottaa. Olen kehittänyt tilanteeseen sopivan aforismin à la Petan: "Jos ei tiedä, onko lasi puolityhjä vai puolitäysi, kannattaa käyttää kahta lasia."

Palasin Sloveniasta kaksi viikkoa sitten ja eilen varasin uuden lennon. Syksyllä nimittäin on Apokalipsa-lehden seminaari Skočjanissa. Kutsu tuli Primož Reparilta, joka oli Helsingin Runokuussa elokuussa 2006. Viime vuonna en päässyt, tänä vuonna en kehtaa olla menemättä.

Jos pysyn aikataulussa, voisin viedä lämpimäisinä Sloveniaan Bartol- ja Petan-suomennoksia. Petanilta on nyt koossa yli 600 aforismia, jotka olen lajitellut aihepiireittäin. Kirjamessuille voisi tuoda signeerattuja kappaleita myyntiin. Yritän varata kummallekin kirjalle esittelyn, mukaan kutsun professori Jaakko Hämeen-Anttilan ja jonkun aforismiyhdistyksestä.

Kansan Uutisissa oli torstaina maininta Pretnarista. Muuten se näyttää jääneen yhtä maakuntatasolle kuin afopalkintokin. Suomessa kansainvälinen uutinen näyttää olevan valtakunnallinen lähinnä silloin, kun kohde on helsinkiläinen tai jos se kiinnostaa muuatta lehteä tai sitten ei, kuten eräs Tukholmassa järjestettävä kirjallisuustapahtuma.

Kurkut kurkottavat kattoon

2008-06-19T14:02:00.002+03:00

Kotona jälleen. Pilvetön, lämmin päivä. Kahdessa viikossa kasvihuoneesta on tullut viidakko: taimet kurkottavat kohti kattoa. Kurkuntaimia on kolmekymmentä vaikka kolmekin riittäisi. Chilipaprikat ovat hyvällä alulla mutta tarvitsevat lisää lämpimiä päiviä kypsyäkseen. Kasvihuoneen perkasin ensimmäiseksi, mutta 3-4 aaria kasvimaata vaatii isomman työn. Homma täytyy tehdä vähitellen, kärsivällisesti. Kukkaistutuksiin aikani ei kunnolla riitä tällä puolentoista hehtaarin kansakoulutontilla, pitää värvätä perhe avuksi. Teehuone on edelleen suunnitelmissa.

Ilmoittauduin syksyllä Skočjanissa pidettävään Apokalipsa-lehden tapaamiseen. Sitten pitää ruveta valmistelemaan matkaa Kanadaan ja USA:han, joskus ensi talvena. Kanadassa asuu paljon tuttuja sekä kaksi serkkua Thunder Bayssä.

Olen tehnyt "kaappauksen". Ostin oikeudet kroatialaisen kirjailijan romaaniin, jota "iso talo" piti niin hyvänä, että vuodenvaihteessa puhuttiin jo käännösaikataulusta. Sitten talossa alkoi tapahtua henkilövaihdoksia, joilla nähtävästi oli vaikutusta kaikkeen. Nuoren kirjailijansa loistavaan kansainväliseen tulevaisuuteen uskova kroatialaiskustantaja suostui myymään oikeudet minulle. Minäkin uskon hänen tulevaisuuteensa, ja siksi en edes ehdottanut että tarjoaisin kirjaa vielä muille suomalaiskustantajille, koska joku olisi ilman muuta ottanut sen. Tämä kirjailija on Igor Štiks (kuva Vilenicasta syyskuulta 2007), joka itsekin vitsailee romaaninsa alkusivuilla sukunimensä ja Styksin (Manalan virran) samankaltaisuudesta.

Juhlakaluna

2008-06-14T23:04:00.006+03:00

Teimme retken Kroatian puolelle Varaždiniin, jonne on Mariborista vajaat 80 km. Kaupunki on perustettu 1400-luvulla, siellä on iso linna ja vanha keskusta sekä upea musiikkifestivaali, jonka konsertteja olen kuunnellut Kroatian radiosta monta vuotta. Varaždinissa tapasimme slovenialaista kirjallisuutta italiantavan Patrizian, hänen sisilialaissyntyisen baseballhullun miehensä Adrianon sekä Luna-schäferin, jotka ajoivat sinne Triestestä. Paluumatkalla Mariboriin poikkesimme Trakoščanin linnaan.

Liikenne on edellisen automatkamme jälkeen muuttunut entistä aggressiivisemmaksi. Hengenvaarallisia ohittajia törttöilee stradoilla koko ajan. Toissapäivänä smolenskilainen rekkakuski päätti tietullin edessä vaihtaa (muka) nopeammalle kaistalle, runttasi vuokra-autostamme vasemman takalokasuojan ja työnsi Opel Astramme puoli metriä viereiselle kaistalle. Periryssäläiseen tapaan hän syytti meitä, mutta Slovenian asiallinen poliisi ja tullin lahjomaton kameratallenne osoittivat, kuka oli syyllinen.

Tänään jouduimme huvittavaan tilanteeseen, kun edellä ajavan auton avoimesta takakontista alkoi lentää tavaroiden päältä suojamuoveja ja yksi takertui huomaamatta automme rekisterikilven päälle. Slovenian rajapoliisi alkoi kuulustella, miksi olimme peittäneet kilven mustalla muovilla. Tapausta ihmetellessämme ajoimme vahingossa toisen tullimiehen ohi, ja tämä uhkaili sakoilla, kun emme pysähtyneet. Onneksi hän huomasi passeista, että sloveeninkielisistä selittelyistä huolimatta olimme ulkomaisia, enkä joutunut turvautumaan "ambassadöörin-valtuuksiini".

Nämä ovat nimittäin viimeisiä ja harvoja päiviä, jotka saamme lomailla tulomme eli 2.6. jälkeen ilman kiirettä ja aikatauluja. Lomamatka muuttui edustusmatkaksi 13.5., kun sain tiedon minulle myönnetystä Pretnar-palkinnosta ja Slovenian kirjallisuuden ja kielen lähettilään arvonimestä. Sloveniassa se on tärkein ulkomaisille kääntäjille myönnettävä palkinto. Suomen Slovenian-suurlähettiläs Birgitta Stenius-Mladenov puolisoineen oli mukana 6.6. Velenjessä järjestetyssä palkintotilaisuudessa. Viime tiistaina Tržičissä olin haastateltavana Vila Bistricassa. Seuraavana päivänä meille esiteltiin kaupunkia. Tapasimme Puolassa 1992 kuolleen Tone Pretnarin sisaren Zvonkan, joka asuu yhä perheen kotitalossa.

Pretnar-palkinto varmaan jää Paimion aforismipäivien käännöspalkinnon jalkoihin eikä ylitä uutiskynnystä, mutta vähät siitä, yhdessäkin palkinnossa on tarpeeksi ihmettelemistä. Silti olen iloinen, että ylihuomenna pääsen tästä juhlahumusta kotiin, hoitamaan uutta kasvihuonetta ja jatkamaan Alamutin ja Petanin parissa.

Lampaat ja pääskyset tulivat

2008-05-29T23:41:00.001+03:00

Lampaat tulivat. Monivuotinen kesäasukkaamme, käheä-ääninen Sabina ja karitsansa, jonka hännässä on raita aivan kuin kissamakilla. Pääskyset etsivät pönttöä, mutta sen ehdin siirtää saunan päädystä muualle, koska aiomme maalata rakennuksen. Tein kiireesti uuden tilalle. Kasvihuoneessa on nyt tomaattia, kirsikkatomaattia, paprikaa, chili- ja jalapenopaprikaa, munakoisoa ja muuta jännittävää. Kasvihuonekurkut ovat vasta taimella mutta ehtivät, jos kesästä tulee lämmin. Niin ennustetaan. Pelkään, että siitä tulee myös rutikuiva.

Kerään aineistoa lehdistötiedotteisiin. Varaan Turun kirjamessuilta esiintymislavaa Alamutille ja Jaakko Hämeen-Anttilalle, joka lupautui julkistamaan romaania ja kertomaan assassiineista ja "Vuoren vanhuksesta" Hassan ibn-Sabbahista. Otava julkaisee syksyllä hänen kirjansa Omar Khaijamista. Hassania ja Omaria yhdistää Nizam al-Mulk. Legendan mukaan nuo kolme vannoivat nuorina auttavansa toisiaan seldžukkien vastaisessa taistelussa, jos joku heistä nousee korkeaan asemaan. Nizamista tuli visiiri, mutta hän unohti lupauksensa, ja Hassan lähetti "elävän tikarinsa" murhaamaan hänet. Näistä asioista olisi paljonkin keskusteltavaa.

* * *

Ilahduttava uutinen: taiteilijoiden sosiaaliturvaa ajava Tatusotu vaatii, että myös alle neljän kuukauden apurahoja nauttivat pääsisivät osallisiksi sosiaaliturvasta: "Alle 4 kk mittaiset loputtomat apurahajaksot ovat arkipäivää etenkin monilla teatterintekijöillä. Mutta kohdeapurahoilla ja lyhyillä produktiorahoituksilla tehdään töitä tosiasiassa kaikilla taiteenaloilla teatterista tanssiin ja musiikista kuvataiteisiin. Siksi apurahalain valmistelussa mukana olleet eri taiteen- ja tieteentekijöiden järjestöt ovat ehdottaneet, että alle 4 kk mittaisille apurahajaksoille järjestettäisiin sosiaaliturva siten, että lakiin kirjoitettaisiin mahdollisuus ketjuttaa lyhyitä apurahoja niin että niistä muodostuu yli 4 kk jakso. TATUSOTUn vaatimuksena on koko ajan ollut se, että perusturva kuuluu kaikille taiteen- ja tieteentekijöille. Vaadimme samaa edelleen. Kyse on periaatteesta. Ei voi olla niin, että lakia valmisteltaessa kaikkein heikoimmassa asemassa olevat jätetään oman onnensa nojaan. Siksi vetoamme STM:ään, että valmistelussa tutkittaisiin mahdollisuus taata sosiaaliturva kaikille apurahansaajille."

Periaate on oikea: "Ei voi olla niin, että lakia valmisteltaessa kaikkein heikoimmassa asemassa olevat jätetään oman onnensa nojaan."

Seuraava luonnollinen askel on, että sosiaaliturva järjestetään niillekin, jotka eivät saa taiteelliseen toimintaan mitään apurahoja mutta yrittävät elää työllä, jota itse pitävät tärkeänä. Ilmeisesti ainoa mahdollisuus on kansalaispalkka. Ehkä vain sen avulla voidaan antaa ihmisarvo niillekin, jotka tekevät yhteiskunnallisesti ja kulttuurisesti arvokasta työtä, mutta eivät pääse apurahansaajien piiriin, koska monista päätetään edelleen nepotistisin periaattein.

Itse en kuulu huonoimmin toimeentulevaan taiteilijaryhmään, vaikka en kuulu myöskään alkuvuodesta hyväksytyn lain takaaman sosiaaliturvan piiriin. Niin tai näin, juuri tällä hetkellä voin pitää itseäni etuoikeutettuna suomentajana monessakin mielessä.

Dostojevski

2008-05-28T15:17:00.003+03:00

Turku-tv:n Kahvila-ohjelmassa kerroin kieltäytyneeni muutama vuosi sitten Dostojevskin Rikoksesta ja rangaistuksesta, kun sitä minulle tarjottiin suomennettavaksi. Kustantaja oli aikaisin liikkeellä, koska Otava teki päätöksensä vasta muutamaa vuotta myöhemmin. Jos Otava olisi tarjonnut kirjaa minulle, käännöspalkkio tuskin olisi tullut yksi kieltäytymiseni syistä, mutta tuo pienempi kustantamo ei ollut valmis maksamaan mielestäni kohtuullista palkkiota. Otava ei kuitenkaan ole koskaan tarjonut minulle venäjänkielistä kaunokirjallisuutta, viimeksi (2001) se tarjosi stalinistipolitrukin typerät muistelmat, jotka eivät edes ilmestyneet aivan omana käännöksenäni.

Toiseksi syyksi sanoin, etten halunnut kilpailla J. A. Hollon rehevän suomennoksen kanssa. Se on 1920-luvulta ja tietenkin sanastollisesti ja ilmaisullisesti huomattavan vanhentunut, mutta sitä selatessani en ollut aivan varma, haluanko edes lukea Dostojevskiä nykysuomeksi, saatikka itse suomentaa. Voi olla, että mieltyisin Kuukasjärven käännökseen, olen pitänyt hänen töistään. Toisinaan vanhat käännökset kuitenkin säilyttävät ajankohtansa hengen ja kielen paremmin kuin tuoreet - ainakin jos niiden henki ja kieli ovat lukijalle tuttuja. Eri asia on, että nuoret lukijat eivät enää ymmärrä sata vuotta tai edes kaksikymmentä vuotta vanhaa kieltä ja sanastoa. Enkä minä ymmärrä heidän kieltään ja sanastoaan.

Minun puolestani uusia suomennoksia voivat tehdä ne, jotka haluavat ja osaavat ja joilla on ambitiota ja aikaa. Minulla on muuta tekemistä. Kolmas olennainen kieltäytymissyy nimittäin jäi mainitsematta. Lyhyessä haastattelussa pelkää olevansa liian perusteellinen ja pelkistää. Kolmas syy oli se, että minusta on tärkeämpää ja kiinnostavampaa suomentaa kirjallisuutta, jota ei ole vielä suomennettu ensimmäistäkään kertaa.

Neljäs - ja mainitsematta jäänyt - syy oli se, että olen opiskeluajoista asti tuntenut vastenmielisyyttä Dostojevskiä kohtaan. Säveltäjistä samaan kategoriaan kuuluu siirappinen ja jankuttava Tšaikovski, jota en pysty kuuntelemaan. Lukiolaisena ja vähän myöhemmin samastuin Dostojevskin sekopäisiin köyhälistötyyppeihin ja vierastin Tolstoin vauraiden seurapiiri-ihmisten hienostunutta maailmaa.

1980-luvun puolivälissä, tenttiessäni yleisen kirjallisuustieteen laudaturissa venäläistä kirjallisuutta eilen 77-vuotiaana kuolleelle professori Irmeli Niemelle, arvostukseni kääntyivät päälaelleen: aloin pitää Tolstoin selkeästä ja kirkkaasta kerronnasta ja vierastaa Dostojevskin sairaita ja houreisia maailmoja. En nyt puhu näiden mestarien kirjallisesta lahjakkuudesta ja merkityksestä - puhun vain heidän kuvaamistaan maailmoista.

Boris Pahorin Nekropolin sairaan ja houreisen keskitysleirimaailman ja Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen sairaan ja houreisen pietarilaismaailman ero on siinä, että edellisen mieleltään terve päähenkilö on joutunut sairaaseen ympäristöön ja jälkimmäisen mieleltään sairas päähenkilö sekoilee normaalissa (tämä on tietysti suhteellista) ympäristössä. Nekropolin kaltaiset äärimmäiset selviytymistarinat ovat jo kauan miellyttäneet minua enemmän kuin psykopaattiset sairauskertomukset. Siitä huolimatta, että kummatkin voivat olla raskaita lukea.

Oma kestosuosikkini venäläisessä kirjallisuudessa on Nikolai Gogol, fantasian mestari, joka ei tyytynyt kirjoittamaan sairauskertomuksia vaan loi niistä oman absurdin maailmansa Borghesin, Márquezin ja Kafkan malliin. Myöhemmistä proosakirjailijoista suosikkini on kenties Mihail Bulgakov.

Professori Irmeli Niemi oli kannustava opettaja, jonka ohjauksessa sain vapauden tenttiä laudaturiin kuuluneen laajan venäläisen kirjallisuuden suomenkielisinä käännöksinä, mistä oli myöhemmin hyötyä omassa suomennostyössäni "vertailuaineistona".

Asuimme samassa kunnassa, sen vastakkaisilla puolilla (hän Paraistensalmen ja minä Kemiönsalmen suunnalla) viisitoista vuotta, mutta tapasimme täällä vain kahdesti. Ensimmäisenä kesänä ollessani vaimoni kanssa pyöräretkellä Paddaisten suunnalla näimme Mikon ja Irmelin maantieltä ja tervehdimme. He kutsuivat meidät kahville. Toisen kerran näin Irmelin kirkonkylässä ostosmatkalla joskus 90-luvun lopussa. Muutaman kerran tapasimme Helsingissä jossain tilaisuuksissa. Kymmeneen vuoteen emme muistaakseni nähneet ollenkaan, mutta joskus lähetimme sähköpostia. "Immu" onnitteli aina, kun nimeni mainittiin jossain yhteydessä, viimeksi 14.5.2007:

"Hei Kari, ja onnittelut Mikael Agricola -mitalin johdosta. Toivottavasti siihen liittyi myös pinkka euroja. Joka tapauksessa on hienoa, että työllesi annetaan tunnustus.

Olen todennut netistä, että Sauvohan on Suomen Slovenia-keskus. Olen astunut Slovenian maaperälle kuusi askelta Kroatiasta käsin Varasdinin (?) lähistöllä kymmenisen vuotta sitten, mutta nyt aion korjata vahinkoa ja lähden perjantaina 18.5. viikon lomareissulle Ljubljanaan ja Piraniin. Olen saanut infoa kotisivuiltasi, mutta jos on jotain erityisen suositeltavaa, lähetä viesti...

Hyvää kesäkauden alkua! Irmeli."

Piranista tuli Sloveniaa ihasteleva kortti, joka on minulla edelleen tallessa.

Irmeli Niemi kuoli minun ja Marjan hääpäivänä. Juuri hän neuvoi meitä majoittumaan Mandarin-hotelliin ja antoi paljon muitakin hyödyllisiä neuvoja, kun menimme naimisiin Kuala Lumpurissa 27.5.1989.

Kahvilassa

2008-05-23T22:52:00.000+03:00

Nyt kun olen itse nähyt, voin antaa muillekin luvan katsoa: Turku-tv perjantaina 23.5.2008 Kahvila. Studiossa vieraana suomentaja Kari Klemelä. Toimittajana Petri Rinne. Uusinnat perjantaina klo 23.15 sekä lauantaina 18.30 ja sunnuntaina 14.30. Kiitos Pertti, Petri ja Turku-tv!

Puutarhassa on kivaa

2008-05-20T21:54:00.000+03:00

Hienoa kun saa jotakin valmiiksi ja vielä semmoista, mitä ei ole koskaan ennen tehnyt. Nimittäin kasvihuoneen. Rakentaminen ei ole minun alaani. Tai valmiiksi ja valmiiksi, ulkorimoitus puuttuu vielä. Oli kiire saada siemenet multaan. Edellinen kasvihuone luhistui helmikuussa 2004 Janez Drnovšekin takia. Tai ei häntä voi syyttää, hän oli valtiovierailulla, mutta juuri silloin sattui paha lumimyräkkä ja Helsingissä ollessani kasvihuoneen muovit tulivat sisään. Tuon suunnittelin yön tunteina päässäni. En piirtänyt edes paperille. Enkä päästänyt arkkitehteja sorkkimaan suunnitelmiani.

Tv-haastattelu peruuntui, kun menetin ääneni kaksi päivää ennen. Uskomatonta. Juuri silloin, kun kutsutaan ensimmäisen kerran tv-haastatteluun (ellei lasketa mukaan muutaman minuutin juttua kulttuuriuutisissa syksyllä 2004). Voi olla, että Kahvila-ohjelma toteutuu ensi perjantaina.

Kukaan ei ole kysynyt, mistä tuossa edellisessä kuvassa on kysymys. Hyvä niin, en olisi vastannut. Kielitaidottomat, älkää vaivautuko - vielä. Sanotaan nyt kuitenkin, että siihen on nyt ainakin 40 viittausta.

Kuvassa

2008-05-15T11:15:00.002+03:00

Olen samalla sivulla Doris Lessingin kanssa, mutta vähän isompana. Lessingin vieressä on Slovenian Mikael Agricola, Primož Trubar, joka syntyi pian tasan 500 vuotta sitten eli 9. kesäkuuta 1508 Raščicassa ja kuoli 28.6.1586 Derendingenissä Saksassa. Trubar käänsi sloveeniksi Katekismusta ja Uutta Testamenttia, laati Abc-kirjan ja kirkollisia käsikirjoja (Cerkovna ordninga). Lessing on julkisuudessa ennustanut Obaman murhaa ja marissut sitä, että ei ehdi haastattelujen takia kirjoittaa. Nämä suorasukaiset huomiot varmaan sallimme tälle ansioituneelle ja lahjakkaalle vanhalle rouvalle.

Seuraavaan Slovenian-matkaani kesäkuun alussa näyttää sisältyvän pyhiinvaellusta Trubarin ja kääntäjä-slavisti Tone Pretnarin elämän keskeisissä paikoissa, punaisia mattoja ja haastatteluja. Hyvästi perheen yhteinen loma, vaikka onhan tämäkin uusi ja jännittävä kokemus.

Partisaanilaulu raikaa

2008-05-08T23:52:00.000+03:00

Onpa isänmaallista Slovenian radion kolmoskanavalla: partisaanilaulut soivat ja Polde Bibič (jos ei Slovenian Tauno Palo niin ehkä Esko Salminen) lausuu. Jokin vanha kuunnelma. Huomisen voiton päivän kunniaksi. Vietetään sitä muuallakin kuin Venäjällä. Aiemmin illalla tv:n kulttuuriohjelmassa kerättiin lahjoituksia viime syyskuussa tulvassa tuhoutuneen Franjan partisaanisairaalan entisöimiseksi. Ivo Stropnik lupasi näyttää jotain partisaanipaikkoja, kun menen kesäkuussa Velenika-festivaalille. Hm, mikäs siinä, vaikka olenkin tällainen vanha pasifisti. Historia täytyy tuntea.

Huomenna muurataan kiuas uudestaan. Kertalämmitteinen. Kasvihuoneesta ei puutu enää muuta kuin kokoaminen. Hyvä kun kevät jatkuu ja aurinko lämmittää.

Risteilemässä

2008-05-04T22:45:00.002+03:00

Vapaapäivä, siis käännöstyöstä vapaa. Sunnuntaiohjelmassa oli perunanistutusta, kasvimaan kunnostusta, vajojen siivoamista, sillan rakentamista. En ole polttanut kaikkia siltoja takanani enkä edessäni (kuten Petanin varovainen mies tekee), vaan rakensin uuden yhteyden ojan yli, tontillamme olevalle kalliolle. Sinne on tarkoitus rakentaa jotain muutakin, jos innostun, tai ainakin viedä sinne penkki ja pöytä.

Salon Seudun Sanomissa on tänään iso haastattelu, Veli-Matti Henttosen kirjoittama, oikein onnistunut. Televisiohaastattelu (Turku-tv) siirtyy vähän.

Alamutia uudestaan lukiessa olen saanut muutaman kerran arvailla, mitä seuraavaksi tapahtuu. Edellisestä ja ainoasta lukukerrasta on aikaa. Tätä romaania ei tarvitse lukea käännöstyötä varten uudestaan, koska kieli on yksinkertaista. Hankalat kirjat kannattaa lukea pariin kertaan, kuten Kišin.

Eilinen syntymäpäivä meni mukavasti risteilyllä. Siis souturetkellä Rajalahden rantavesissä. Se oli Marjan syntymäpäivälahja, joten hän souti. Silja (veneen omistaja) istui perässä. Kiersimme saaren. Löysimme karin, yksinäisen kiven monen kymmenen metrin päässä rannasta. Vesi on niin matalalla, että kivi oli tullut näkyviin. Kauhean likainen vesi. Onneksi en pidä uimisesta, en menetä mitään. Mutta kaloja tulee sääli.

Sanomalehtiarkisto löytyi

2008-04-25T22:25:00.002+03:00

Vajaa kolutessa tuli vastaan kahden kuution kokoinen lehtivuori. En kiistä, etten olisi tiennyt siitä. Aika ajoin olen jopa kuullut närkästyneitä huomautuksia sen olemassaolosta. Oma käsitykseni on, että näin isossa talossa ja tilavassa ulkorakennuksessa on mahdollista säilyttää sivukirjastoa tai oikeastaan sanomalehtiosastoa, jonka bibliofiilinen arvokin nousee jatkuvasti. Monta vuosikertaa. Vanhimmat lehdistä (Helsingin Sanomista) ovat luultavasti 80-luvun lopusta. Ne olivat aikanaan majoittuneina Turun kaksion parvekkeella.

Säilytin ne, koska arvelin vielä jonakin päivänä tarvitsevani tuoretta tausta-aineistoa venäjän käännöstyöhön. Se oli sitä aikaa, kun kustantaja saattoi tarjota Gorbatšovin pikaraporttia elokuun vallankaappausyrityksestä tai jotain muuta ajankohtaista. Silloin oli hyvä, kun oli mahdollisuus tarkistaa jostakin. Nettiyhteyden sain vasta 1995.

Eräs ystäväni lukee lehdet puoli vuotta tai jopa vuoden vanhentuneina. Siinä on se etu, ettei rupea vahingossa seuraamaan jotain tapahtumaketjua, joka myöhemmin osoittautuu yhdentekeväksi ajanhaaskaukseksi. Esimerkiksi vanhasten tai kanervien tekstittelyjä.

Viisitoista tai kaksikymmentä vuotta vanhat lehdet vaikuttavat päinvastoin: artikkeleista on ehtinyt tulla historiaa. Kaikki tuntuvat kiinnostavilta ja herättävät kysymyksiä: Näinkö se alkoi ja nyt on tultu tähän? Oliko se sittenkin näin? Eikä raaski heittää mitään pois. Jonkinlainen leikkaus on kuitenkin nyt tehtävä - sakset käteen ja napsimaan kiinnostavimpia juttuja.

Venäjä-artikkeleja en aio leikata. Leikatkoon muut. Sen aika on ohi. Sanomalehtiarkistoni on noussut uuteen arvoon aivan toisesta syystä: nyt voin leikata itselleni kattavan arkiston Jugoslavian hajoamisesta ja perintösodista.

Mutta ei vielä - huomenna en mene leikkaamaan lehtiä, huomenna lähden Slovenia-seuran kokoukseen Tampereelle.

Eteneminen

2008-04-24T23:48:00.001+03:00

Suomentaessani teen aina ensin raakakäännöksen ja aloitan sitten alusta. Teksti hioutuu joka kierroksella, sanamassa alkaa elää, kuprut katoavat. En etenisi mihinkään, jos yrittäisin heti tavoitella täydellisyyttä joka virkkeeseen ja joka sanaan. Jotkut suomentajat kuulemma korjaavat ja viimeistelevät aamuisin tekstin, jonka ovat edellisenä päivänä kääntäneet. Niin kerrotaan, mutta en tunne kollegojani hyvin. Tämä on merkillisen sisäänlämpiävä ammattikunta, jossa joko sinnitellään sisäpiirin tuntumassa oman edun toivossa tai eliitin epäsuosion pelossa tai jättäydytään kokonaan ulkopuolelle, niin ettei joudu tekemisiin kaunan eikä kateuden kanssa.

Lisää kirjahyllyjä

2008-04-23T22:53:00.000+03:00

Pitää lähettää kiitoskirje Muharem Bazduljille Bosniaan, Mateja Matevskille Makedoniaan ja Milan Vincetičille Sloveniaan. Kaikilta kolmelta posti on tuonut hiljattain uuden kirjan.

Salkkarin toimittaja kävi.

Kaikenlaista

2008-04-22T23:51:00.001+03:00

Kevät kerkeimmillään ja kurkimuutto jatkuu, tänään lensi kymmeniä lintuja talomme yli pohjoiseen. Loikoilin mättäällä naapurin pellon laidassa ja katselin kurkiauran kaartelua, leivoset liversivät.

Tyhjensin kiukaan, mutta kiviä ei voinut vaihtaa uusiin: osa tiilistä on irronnut ja haljennut, täytyy kutsua muurari. Peltosen Pekka teki edellisen muurauksen, mutta kulkee jo kepin kanssa, sen verran vuosia mennyt siitä työstä. Hyvät löylyt on kiuas antanut. Kertalämmitteinen.

Perunat ovat itämässä, haavat kaadettu ja kerätty pinoon, odotan kyntömiestä pellolle. Jospa jo aloittaisi kasvihuoneen. Ja tekisi kalliolle japanilaisen teehuoneen. Tai veisi sinne edes penkin ja pöydän. Niin, ja sammakkolampi. Kaupasta saa aidonnäköisiä lumpeita, joissa on vilkkuvat ledvalot. Yökötys.

Alamut vaatii syventymistä. Hälytin Jaakko H.-A:n: tulossa kysymyksiä. Jounin "Brodsky" ja "Kardinaaliluvut", Iztokin kääntämät, pitää lähettää Herberstein-festivaalille Velenjeen. Ja oma esittely ja kuva. Slovenian ministeriö sai perustelun, toivottavasti nyt kelpaa. Huomenna tulee haastattelija, kolmen viikon päästä vuorossa tv-haastattelu.

Kaikenlaista maan ja taivaan väliltä.

Tappamisen etiikasta

2008-04-19T11:52:00.000+03:00

Sain yllättäen, tilaamatta tekstin, jonka voin liittää sellaisenaan Alamut-suomennoksen jälkilauseeksi. Otsikolla "Tappamisen etiikasta" yhdeksän liuskaa tiivistä kuvausta historiallisesta Alamutista ja assassiineista, Bartolista, romaanin rakenteesta ja filosofiasta sekä Slovenian ja Italian ja Euroopan tilanteesta julkaisuvuonna 1938 ja sen jälkeen. Siinä se on. Ei tarvitse enää miettiä, kirjoittaisinko itse vai kääntäisinkö jotain Bigginsin ja Hladnikin analyyseista, joiden ongelma on niiden keskinäinen poleemisuus.

Kirjoittaja on laatinut tekstin Salzburgin festivaalille. Elokuussa 2005 siellä esitettiin slovenialaisen Sebastian Horvatin ohjaama Alamut-dramatisointi, joka toi hänelle nuorten ohjaajien sarjan pääpalkinnon. Näytelmän englanninkielisen esittely löytyy Ljubljanan Draamateatterin sivulta ja hallituksen tiedotustoimiston sivulta.

Paitsi että teksti on erittäin informatiivinen, koska se on tarkoitettu ulkomaiselle yleisölle, kirjoittajalla on nimeä ja arvovaltaa: hän on Ljubljanan yliopiston kulttuurintutkimuksen professori, runoilija Aleš Debeljak, jolta olen suomentanut yhden runokirjan ja monia muita tekstejä. (Debeljak-sivuni on päivittämättä.)

Alešin tekstistä löysin minulle tähän saakka tuntemattoman yksityiskohdan: Bartol oli niin varma romaaninsa mestarillisuudesta, että lähetti sen Hollywoodiin. Hän ei koskaan saanut vastausta. Ranskalaiset ovat suunnitelleet romaanista elokuvaa jo muutaman vuoden, mutta en tiedä sen tämänhetkisestä vaiheesta.

Jälkilauseessa pohditaan, kenelle kirjan sanoma on omistettu. Biggins ja Hladnik ovat erimielisiä siitä, oliko Bartol tarkoittanut Alamutin sloveenien TIGR-järjestön vertauskuvaksi. TIGR tulee nimistä Trieste, Istria, Gorica ja Rijeka, ja järjestö taisteli sloveenivähemmistöä sortavaa Mussolinin hallintoa vastaan. Se oli tiettävästi ensimmäinen eurooppalainen järjestö, joka vastusti fasismia aseellisesti.

Alešin mielestä yksi Alamutin keskeisistä teemoista on kysymys väkivallan oikeutuksesta. Pohjois-Persian shialaiset assassiinit taistelivat turkkilaisia sunnimiehittäjiä vastaan. Nyt kun Alamut on yhdistetty islamistien terroritekoihin, Aleš näkee olennaisen eron: assassiinit pitivät taistelua miehittäjää vastaan oikeutettuna ja surmasivat vain vihollisen sotilaita, mutta islamistit ovat julistaneet sodan koko länsimaiselle kulttuurille eivätkä valitse uhrejaan.

Tämänhetkisessä lännen ja islamilaisen maailman vastakkainasettelussa romaanista on helppo löytää aineksia myös islamia vastaan yleensä, mutta Aleš Debeljak korostaa, että näin yksinkertainen ei Bartolin ajattelutapa ole. Romaani on rakennettu tavalla, jonka ansiosta jokainen sukupolvi voi löytää sen uudelleen ja soveltaa omaan historialliseen tilanteeseensa.

Uudenmaankatu Seiska

2008-04-18T17:30:00.007+03:00

"Viattomuutta jäljellä", on osuuskunta Turun Kirjakahvila otsikoinut verkkosivunsa. Sitten kerrotaan, että kahvila "syntyi vaihtoehtoisuuden kaipuusta vuonna 1981. Ryhmä samanhenkisiä ylioppilaita kokoontui Kasvisravintola Versoon suunnittelemaan kirjakahvilan perustamista Turkuun."

Muistan, opiskelin siihen aikaan itsekin Turun yliopistossa. Muistan Verson ja Kirjakahvilan perustamisen, vaikka itse en osallistunut mihinkään tuommoiseen. Olin vain hengessä mukana, Neukuista palattuani hiukan vihertävänä jo hiukan ennen kuin vihreä aate tuli virallisesti Suomeen. Ja niin individualistina, ettei minua olisi saanut mihinkään yhdistykseen tai osuuskuntaan.

Mollbergin Eira alakerran naapurista oli yksi Verson ja taisi olla Kirjakahvilankin perustajista. Ehkä myös Raisa Rauhamaa käytävän toisesta päästä. Minun ja Raisan välissä asui telakkatyöläinen Aleksandr Samsonoff, ensimmäisessä maailmansodassa Masurian soilla suurtappion kärsineen venäläiskenraalin salmilainen täyskaima, joka viikonloppuisin kaljoitteli ja soitti puolituhmia viisuja, mutta oli aina yhtä sympaattinen ja hienotunteinen naapuri, jonka kanssa jaoin vessan ja lavuaarin.

Taisi sitä perustamassa olla Ukkosen Karikin, joka asui Eiran rapussa käytävän oikealla puolella. Samana vuonna, 1981, kaimani julkaisi Turun Sanowia ja taisteli oikeudessa noiden samojen 1800-luvun alussa rakennettujen empirepuutalojen säilyttämisen puolesta. Turhaan, sillä ne rakennukset purettiin, niin kuin Turussa on aina ollut tapana (nyt pelkäksi kulissiksi aiotaan jättää Cafenoir, 70-luvun alun porvarispenskojen suosima, 1800-luvun lopussa pykätty rakennus), ja tilalle nousi tylsä kerrostalo. Silloin siitä pihasta saivat lähteä myös Nenne Hallman, teatteri-Aaltoset, Raija-Liisa Seilo ja moni muu. Itse muutin Paimioon tätini tyhjään mökkiin ja aloin syödä voikukanjuuria.

Toivottavasti joku joskus kirjoittaa muistelmat Uudenmaankatu Seiskasta, joka on tuottanut melkoisen määrän kasvoja Suomen kulttuurielämään. Ja "Nukenpäävalmistamosta pihan perällä", Ristolaisen huutokaupasta, talkkaristamme Kosti Kaislasta, joka halusi pitää talon rauhallisena ja heitti pahimmat alkkikset ja linnakundit kadulle.

"Vuosien aikana ovat vaihtuneet ympäristö ja ihmiset, mutta silti Kirjakahvila on säilyttänyt alkuperäisen ideansa. Vaihtoehtoisuus on aina ollut osa Kirjakahvilaa, vaikka se onkin muuttunut ajan myötä."

Hain viime viikolla Mansardan kirjat pois, koska osuuskunnan hallituksen puheenjohtajalta tuli ilmoitus "Kirjakahvila lopettaa myyntitilejä". Pedanttina suomentajana kysyin, tarkoittaako partitiivi vain osaa tileistä ja jos tarkoittaa, niin miksi juuri Mansardan. Vastauksen tulkitsin, että kaikki lopetetaan, koska "kaunokirjallisuus ja tietokirjallisuus vedetään nyt nolliin ja rakennetaan alusta asti kestävämmäksi ja tuottavammaksi kokonaisuudeksi".

Kahvilassa huomasin, että joidenkin isompien turkulaiskustantamojen kirjat ovat edelleen näyttävästi esillä hyllyissä. Kysyin, milloin nekin viedään pois, ja minulle kerrottiin ettei niitä ole tarkoituskaan viedä pois, koska noilla kustantajilla on erillissopimus kirjakahvilan kanssa. Myyntitileistä lopetetaan vain osa, koska "kirjat seisovat hyllyssä" ja myyntitileihin "kuluu liikaa työtunteja". Niinpä, minun kolme kirjaani ne varmaan pölyttyivät hyllyssä ja teettivät varmaan satumaisen määrän työtunteja, joista tulosvastuun tartuttamalle Kirjakahvilalle aiheutui varmaan isoja tappioita. Tai sitten en ole tarpeeksi vaihtoehtoihminen, tarpeeksi vasemmistolainen, tarpeeksi vihreä, tarpeeksi turkulainen, tarpeeksi mitään mitä nyt pitäisi olla.

Mansarda haluttiin heittää Kirjakahvilasta jo kesällä 2007, kun olin tuomassa sinne Albaharin uutta romaania. En saanut sitä esille, mutta muut kolme kirjaani seisoivat hyllyssä vielä melkein vuoden. Nyt Kirjakahvilasta ollaan tekemässä "tuottavampaa kokonaisuutta" viemällä meiltä pienkustantamoistakin kaikkein pienimmiltä valtavirran ulkopuolelle jättäytyneiltä viimeisetkin paikat, joissa voimme pitää kirjojamme esillä.

Pankistakin selvittiin

2008-04-17T20:59:00.002+03:00

Verojuttuun tuli monta kommenttia. Sen siitä saa, kun ei jaksa seurata kaikkia muutoksia ympärillään. Vai pitäisikö sanoa, että ajan riento se on nopea - ei minun. Ajan ja tämän herra Sampo Pankin, jonka värikäs ja vaiheikas uudistus jyräsi monen muunkin kuin Slovenia-seuran yli.

Mekin jouduimme pitämään pikakokouksen ja vaihtamaan pankkia. Jäsenmaksuja tulee tilillemme koko ajan, mutta ei harmainta aavistustakaan, keneltä ne tulevat. Verkkopankissa kun ei anneta muuta tietoa kuin "pankkisiirto 10,00 - pankkisiirto 10,00 - pankkisiirto 10,00". Pidä siinä sitten jäsenrekisteriä, kun et tiedä, kuka on maksanut ja kuka ei.

Kirjasimme myös kummallisuuden, jota voisi luonnehtia tietosuojaloukkaukseksi. Tilimme saajaluetteloon noin 10 nimen joukkoon oli pääsiäisenä pyrähtänyt 80 tuiki tuntematonta. Niitä tutkiessani osa alkoi tuntua tutuilta. Lähetin listan eteenpäin ja sain vahvistuksen epäilyyni. Talvella autuaasti poisnukkuneen jäsenemme pankkihistoriahan se siinä: perhe, lapset, tuttavat, kotikunnan virastot, harrastusyhdistykset. Sammolta kesti kaksi viikkoa antaa sähköpostikyselyyni selitys: "Saajaluettelossa näkyvät kaikkien saman Business Online käyttäjien saajatiedot, myös henkilökohtaisen verkkopankin saajat." En viitsi lähettää toista viestiä ja kysyä, mitä tuo edellä oleva höpötys tarkoittaa, sillä lopetamme tilin joka tapauksessa. Toivottavasti tuplasti perittyjen kuukausimaksujen palautukset löytävät siitä huolimatta uudelle tilillemme.

PS. Kyllä, Mansarda on saanut EU:lta käännöstukea. Me, minä ja Mansarda, olemme varmasti kaikkien aikojen pienin suomalainen pienkustantamo, joka on saanut EU:lta käännöstukea. Siitä toisella kertaa.

Selvitä veroilmoituksesta hengissä ja järjissä

2008-04-01T22:52:00.000+03:00

Minusta kirjojen kustantaminen ja julkaiseminen ei ole vaikeaa; kuka tahansa oppii sen. Markkinointi kieltämättä onnistuisi joltain bisneshenkisemmältä paremmin kuin minulta. On kuitenkin yksi asia, joka on täysin ylivoimainen: verotus ja veroilmoitusten täyttäminen.

Maaliskuusta meni monta viikkoa hukkaan, kun opettelin lukemaan ja täyttämään elinkeinotoiminnan veroilmoitusta, selvitystä ulkomaantyöskentelystä (parin ulkomaisen palkkion takia, vaikka en ole tehnyt päivääkään töitä ulkomailla), kotitalousvähennystä (ulkorakennuksen laudoituksen korjauttaminen) ja esitäytettyä veroilmoitusta. Freelancelomakkeen 15 opin täyttämään jo 90-luvulla, mutta sekään ei ole samanlainen kuin ennen. Onneksi tänä vuonna ei ole osinkoja (viime vuonna puhelinosakkeen myynti) eikä perintöjä. Enkä ole myynyt puutakaan pihasta vaan aion työntää ne saunan pesään ja kakluuniin niin kauan kuin valtio ei rankaise pienhiukkaspäästöjen aiheuttamisesta, ja todennäköisesti vielä senkin jälkeen. Pelkästä kiusanteosta.

Tänä vuonna jouduin tekemään oman freelenceverotukseni lisäksi Mansardan elinkeinoverotuksen. Ja sitten osittain samat kuviot Slovenia-seuran tilinpäätöksen ja verotuksen (sen hoitaa onneksi kaimani) kanssa. Paremminkin olisi voinut aikansa käyttää, kun kyse on pienistä summista, joista ei edes mene paljon veroa. Ilman tilitoimiston apua olisi mennyt vielä enemmän aikaa.

Huh. Onneksi on huhtikuu, +11 ja aurinkoista, kurjet lentävät yli ja lumi on taas kerran sulanut.

Marginaalista, periferiassa

2008-03-01T14:28:00.005+02:00

Parnasson numerossa 7/2007 ilmestyi "Suom. huom." -kolumnina kirjoitukseni, jolla oli yllä oleva otsikko. Päätoimittaja Jarmo Papinniemi antaa lehdessä paljon tilaa meille suomentajille ja ottaa blogissaan hyvin usein esille suomentamiseen ja käännöskirjallisuuteen liittyviä asioita. Kiitettävä ja ihailtava suhtautumistapa, koska valitettavasti on sellaisiakin tiedotusvälineitä ja toimittajia, jotka eivät anna kääntäjille mitään arvoa.

En halua osallistua blogikeskusteluihin, koska juttu on tavallisesti jo lipsahtanut kääntämisestä Mannerheimin homouteen tai isoäidin perunamuusiin ennen kuin ehdin löytää oikean sanamuodon. Keskustelkoot ne, joilla on jotain tärkeää sanottavaa ja osaavat tehdä sen fiksummin.

Yhtä Papinniemen blogissa ollutta ajatusta olen alkanut miettiä vakavasti. Ehkä painatan nimeni Mansardan seuraavien kirjojen kanteen. Terra Cognitan Kimmo Pietiläinen on oikealla asialla. Sloveniassa kääntäjän nimi on hyvin usein kirjan etukannessa, mutta Suomessa se voisi olla jopa kääntäjän mielestä noloa, tarpeetonta itsetehostusta. Tällainen kertoo, että kääntäjän ammatti on Suomessa edelleen aliarvostettu. Voisi olla jännittävää kokeilla, kumpia kirjoja ostetaan enemmän - Mansardan julkaisemia vai Kari Klemelän suomentamia. Ero tuskin olisi suuri - eihän Mansardan kirjoja näy kauppojen hyllyillä. Ne ovat kirjoja, joita tilataan vain silloin, kun kauppaan astuu asiakas, joka on kuullut kirjasta ja viitsii odottaa, että se tilataan kirjakauppaan.

Liitän Parnasso-kolumnini tähän, koska siinä on joitakin huomioita siihen keskustelunavaukseen, miksi englannin ylivalta on meillä niin suuri kuin on. JP 24.2.08: "Vuodesta 1996 lähtien eri kielistä käännettyjä kaunokirjallisia proosateoksia (uusintapainokset mukaan lukien) on julkaistu seuraavasti: italiasta 131 kpl, venäjästä 176 kpl, espanjasta 187 kpl, ranskasta 575 kpl, saksasta 636 kpl, ruotsista 940 kpl, englannista 8 472 kpl."

Sain parilta kollegalta moitteita sen takia, että kirjoitan "hyvin toimeentulevista suomentajista". He olivat lukeneet tai ymmärtäneet kohdan väärin - "hyvin ansaitseviksi suomentajiksi". Totta on, että kirjallisuuden kääntäjät ovat harvoin hyvin ansaitsevia. Kun vielä 1990-luvulla tein 16-tuntisia työpäiviä ilman vapaita viikonloppuja, pääsin parina vuonna samoihin tuloihin kuin opettajavaimoni. Sen jälkeen olen jäänyt paljon jälkeen, koska kukaan ei jaksa raataa tuolla tavalla vuosikausia ja koska kääntäjille ei makseta ikälisiä.

"Hyvin toimeentulevat suomentajat" ovat niitä, jotka saavat säännöllisesti (mielellään paksuja) käännöskirjoja ja jotka nauttivat lisäksi säännöllistä, ehkä monivuotista vuosiapurahaa. Jos suomentajan keskiansio on 20000 euroa ja päälle tulee 15000-18000 euron veroton apuraha, hänen kokonaistulonsa ovat valtakunnallista keskitasoa tai jopa suuremmat. Harva kuitenkin pääsee 20000 euroon ja vieläkin useampi elää ilman apurahoja.

Tässä tämä Parnasson teksti.

"Suomennetun kaunokirjallisuuden käännöskielet voi jakaa englantiin, pieniin kieliin ja ns. marginaalikieliin. Englanti hallitsi jo 90-luvulla lähes 80 %:n osuudella. Pieniä eli pohjoismaisia kieliä (yhteensä 5,8 %) sekä saksaa, ranskaa, venäjää, espanjaa ja italiaa käännettiin - tässä järjestyksessä - kolmesta yhteen prosenttia kutakin. Loput 4,6 % olivat ns. marginaalikieliä. Käännöskielen pienuudella ei ole mitään tekemistä sen puhujien määrän kanssa.

Mittava Suomennoskirjallisuuden historia, josta nuo prosentitkin ovat, esittelee vähälle huomiolle jääneitä kielialueita kiitettävästi ja osoittaa, että ilman aktiivisia kääntäjiä ei joitakin niistä olisi suomennettu lainkaan. Toisaalta jonkin albanian- ja turkinkielisen kirjallisuuden tuntemus voi olla yhden tai kahden ulkomailla menestyneen kirjailijan varassa. Nykyään pyritään suomentamaan suoraan alkukielestä; ennen välikieliä saattoi olla useita.

Marginaalikielestä kääntävää ilahduttaa jokainen teos, joka läpäisee kustantajien tiheän seulan. Jos se lisäksi on hänen itsensä ehdottama, työkin on antoisampaa kuin myyvän mutta ehkä kaavamaisen kirjallisuuden liukuhihnakääntäminen. Suomentaja lukee kirjallisuutta alkukielellä ja yrittää tyrkyttää kustantajille hyviä teoksia. Muutamat talot saattavat kehottaa palaamaan asiaan sitten, kun ne on julkaistu englanniksi. Jos englanninnos on tarjolla, jotkut toimittajat merkitsevät suomennokseen tunnollisesti kaikki kohdat, jotka poikkeavat englanninkielisestä käännöksestä.

Pienistä kielistä julkaisevat ovat pääasiassa pieniä idealistisia kustantamoja, joilla on liikaa työtä ja liian vähän työntekijöitä ja joille kääntämistä hyvin toimeentulevat suomentajat pitävät moraalittomana, koska ne maksavat myös pieniä palkkioita. Pienkustantajat antavat suomentajille varsin vapaat kädet ja toivovat, että nämä itsekin kertoisivat yleisölle kirjailijoistaan. Valtamedia suosii tuttujen nimien esittelemistä uusista näkökulmista, kun taas valppaat maakunta- ja kulttuurilehdet, kirjalliset blogit ja verkkosivut ymmärtävät monipuolisuuden niin, että myös vähälevikkisen kirjallisuuden täytyy päästä esille.

Marginaalisuomentajaa kannustaa, jos arvostelijat luonnehtivat julkaisemista kulttuuriteoksi ja muistavat mainita jotain hänen työstäänkin. Kirjailijalle ja tämän kotimaalle kääntäjä voi olla kulttuurilähettiläs; kääntäjä voi saada kirjailijasta pitkäaikaisen ystävän. Kääntäminen sinänsä on yksinäistä puuhaa ja marginaalikielen vielä enemmän. Työ on antoisaa tutkimusmatkailua tuntemattomassa, mutta apua ei voi odottaa kuin muilta samaa kieltä puhuvilta.

Valtion joidenkin käännös- ja kustannustukien lopettaminen on kohdellut kaltoin erityisesti pieniä kieliä. Jäljellä olevat tuet jaetaan usein käännöskirjan saaman julkisuuden perusteella eikä kielialueen harvinaisuuden tai edes kääntäjän aikaansaannosten ja toimeentulon mukaan. Pienten kielten kääntämistä tulisi suojella ja suosia samalla tavalla kuin muinaismuistoja ja uhanalaisia eläimiä, koska pienilläkin kielillä kirjoitettu kirjallisuus rikastuttaa elämää ja kulttuuria, ainakin Suomen kaltaisessa harvaan asutussa ja syrjäisessä maassa."

"Kansanjoukot ovat aina olleet samanlaisia"

2008-02-25T22:49:00.001+02:00

Tässä on suomennosluonnos Alamutin keskeisestä käännekohdasta. Paratiisi on valmis, neidot koulutettu rakkaudentöihin ja tulevat marttyyrisotilaat valmistautuvat loppukokeeseen ja saamaan sen jälkeen esimakua paratiisin iloista ennen kuin he lähtevät sotimaan linnaketta piirittäviä sulttaanin sotajoukkoja vastaan.

Tämä katkelma tuo mieleen Dostojevskin suurinkvisiittorin. Hassan on ismaililaisten eli assassiinien johtaja Hassan ibn al-Sabbah ja Omar on tähtitieteilijä ja runoilija Omar Khaijam. Dionysoksen kevät -blogissa on tuore kuvaus assassiineista.

"...'Kansanjoukot ovat aina olleet samanlaisia', Omar jatkoi. 'Ihmiset pelkäävät epävarmuutta ja uskovat mieluummin valhetta, joka lupaa jotain konkreettista, kuin kaikkein ylevintä tietoa, joka ei anna heille mitään kiinnekohtaa. Ei sille mahda mitään. Jos joku haluaa kansanjoukkojen profeetaksi, hänen täytyy kohdella ihmisiä samalla tavalla kuin vanhemmat kohtelevat lapsiaan ja syöttää heille satuja ja muuta mielikuvituksen tuotetta. Sen tähden viisas mies pysyttelee aina kaukana heistä.' 'Mutta halusivathan Kristus ja Muhammadkin hyvää kansalle?' 'Kyllä', Omar vastasi. 'He halusivat heille hyvää mutta ymmärsivät myös heidän toivottoman takapajuisuutensa. Pelkästä säälistä he sepittivät ihmisille satuja tuonpuoleisesta paratiisista, johon nämä voisivat päästä korvaukseksi kaikista tässä maailmassa kokemistaan kärsimyksistä. 'Kuinka voit kuvitella, että Muhammad olisi sallinut tuhansien ihmisten kuolla hänen opetustensa puolesta, jos ne olisivat pelkkiä satuja?' 'Luultavasti siksi', Omar vastasi, 'että hän arvasi heidän muuten teurastavan toisiaan vieläkin alhaisemmista syistä. Hän halusi luoda heille onnen valtakunnan maan päälle. Juuri siinä tarkoituksessa hän sepitti keskustelunsa arkkienkeli Gabrielin kanssa, koska muuten kukaan ei olisi uskonut häntä. Hän lupasi ihmisille kuoleman jälkeen paratiisin iloja ja teki heistä sen avulla rohkeita ja voittamattomia.' Mietin hetken ennen kuin vastasin: 'Luulenpa, ettei nykyään enää kukaan halua astua mieli iloisena kuolemaan vain siksi, että hänelle on luvattu sen jälkeen paratiisia. 'Kansakunnatkin vanhenevat', Omar vastasi. 'Ajatus paratiisista on himmennyt eikä herätä ihmisissä enää samanlaista riemua kuin ennen. Ihmiset uskovat paratiisiin vain siksi, että he ovat liian laiskoja tarttumaan mihinkään uuteen.' 'Luuletko sitten', kysyin häneltä, 'että sellainen profeetta, joka haluaisi nyt voittaa kansanjoukot puolelleen lupaamalla paratiisia, epäonnistuisi? Omar alkoi nauraa. 'Ilman muuta, koska samaa soihtua ei voi polttaa kahta kertaa eikä kuihtunut tulppaani ala kukkia uudestaan. Ihmiset tyytyvät omiin pieniin iloihinsa. Jos sinulla ei ole avainta, joka avaa ihmisille paratiisin portin jo heidän elinaikanaan, parasta unohtaa ajatus ryhtymisestä heidän profeetakseen.'

Tartuin päähäni aivan kuin salama olisi iskenyt minuun. Omar oli piloillaan lausunut ajatuksen, joka alkoi roihuta sielussani kuin tuli. Juuri niin se oli, kansanjoukot kaipasivat satuja ja mielikuvituksen tuotetta ja rakastivat omaa sokeuttaan, jossa he harhailivat. Omar maisteli viiniä. Tuolla hetkellä mielessäni alkoi muotoutua niin valtava ja huikea suunnitelma, ettei maailma ollut vielä milloinkaan nähnyt sellaista: Testata ihmisten sokeutta äärirajoille saakka! Antaa sadulle konkreettinen muoto! Tehdä sadusta todellisuutta, niin että jälkipolvetkin puhuisivat siitä. Suorittaa suuri koe ihmisillä!"

Hassan työnsi Mirjamin pois läheltään ja hyppäsi pystyyn. Hän alkoi ravata uima-altaan ympärillä sellaista vauhtia, ettei Mirjam ollut vielä koskaan nähnyt hänen käyttäytyvän niin. Hänessä oli jotain suorastaan mielipuolista. Mirjamin mielessä välähti, että Hassan oli seonnut päästään. Etäisesti hän uskoi aavistavansa, mitä Hassanin viimeiset sanat olivat tarkoittaneet, ja kysyi arasti:

"Mitä sitten teit?"

Hassan pysähtyi äkkiä. Hän keskittyi, hallitsi jälleen itsensä ja hänen huulilleen ilmestyi puoliksi kujeellinen ja puoliksi ivallinen hymy.

"Mitä sitten tein?" hän toisti kysymyksen. "Aloin pohtia, miten voisin tehdä sadusta todellisuutta. Lopulta päädyin tänne Alamutiin. Sadusta on tehty totta, paratiisi on rakennettu valmiiksi ja vain odottaa tulijoita."

Mirjam tuijotti häntä lumoutuneena. Hän katsoi Hassania silmiin ja sanoi hitaasti:

"Sitten voisit olla se, josta kerran uneksin."

Hassan virnisti iloisesti.

"Kuka minä sitten olen?"

"Jos sallit, ilmaisen itseäni hiukan vertauskuvallisesti: kauhistuttava haaveilija helvetistä."

Hassan purskahti omituiseen nauruun.

"Todella viehättävää", hän sanoi. "Nyt sinä tiedät suunnitelmastani ja minun on aika antaa sinulle täsmälliset ohjeet. Jos yksikin näiden puutarhojen asukkaista paljastaa itsensä vierailijoille, se merkitsee hänelle kuolemantuomiota. Sinä pysyt visusti vaiti tästä kaikesta. En salli ainuttakaan poikkeusta. Toivon, että olet ymmärtänyt, mitä tarkoitan. Tytöille sinun kuuluu kertoa, että korkeampien syiden takia heidän kuuluu käyttäytyä aivan kuin he olisivat oikeassa paratiisissa. Tämä on tehtäväsi juuri nyt. Valmistaudu siihen. Odota minua jälleen huomenna illalla. Hyvää yötä!"

Hassan suuteli häntä hellästi ja poistui nopein askelin.

Ajan hermolla?

2008-02-13T11:00:00.006+02:00

Tanskan poliisi pidätti eilen kaksi tunisialaista ja yhden marokkolaisen, joiden epäillään suunnitelleen piirtäjä Kurt Westergaardin murhaamista. Westergaard piirsi syksyllä 2005 yhden niistä 12 Muhammad-kuvasta, joiden julkaiseminen Tanskassa johti väkivaltaisiin mielenosoituksiin monissa islamilaisissa maissa. Niissä kuoli kymmeniä ihmisiä, poltettiin suurlähetystöjä ja uhattiin länsimaita, elleivät ne luovu sananvapauden periaatteistaan. Tänään 11 tanskalaista lehteä julkaisi uudelleen Westergaardin kuvan pommipäisestä profeetasta, Ekstra Bladet kaikki 12 kuvaa. Alkaako kaikki alusta, kysyy Jyllands-Posten?

Kustantajan pitäisi olla tyytyväinen, jos muualta maailmasta tulee potkua julkaisulle. Onhan Vladimir Bartolin Alamut ilmestynyt vain muutamassa vuodessa yli 20 kielellä sen jälkeen, kun New Yorkissa tehtiin terrori-isku syksyllä 2001. Yksi syy on, että romaanissa on nähty voimakas islamilaisen fundamentalismin vastainen sanoma - vaikka kirja ilmestyi jo 1938 ja kirjoittaja suuntasi sanomansa fasismin ja kommunismin fundamentalismia vastaan. Mutta... Ainakin kansikuvaa on pakko miettiä, mitä tahansa kuvaa ei uskalla valita. Ja markkinointi, voiko edes viitata New Yorkiin? Ja pitäisikö varmuuden vuoksi selvittää, miten se Pakistanin ja Afganistanin rajoilla piileskelevä partasuu suhtautuu ismaililaisuuteen? Sanoudun myös etukäteen irti siitä, että oheinen kuva todella esittää kirottua tanskalaista pilapiirtäjää. (Kuvan tekijän nimeä en epäile, hän on Preben Hupfeld.)

Kroatian pääministeri haluaa heti Natoon?

2008-02-10T18:40:00.001+02:00

Kroatialainen Jutarnji list -lehti julkaisi eilen pääministeri Ivo Sanaderin haastattelun. Jutun otsikossa hän sanoo "Serbiradikaalit ovat suurin syy, miksi meidän pitää liittyä Natoon" ja haastattelussa, että Serbian lisäksi koko Euroopalla olisi syytä olla huolissaan venäläismielisen Tomislav Nikolićin yllättävän suuresta kannatuksesta äskeisissä presidentinvaaleissa.

Tänään lehti pyysi pääministeriltä ja lukijoilta anteeksi: haastattelu oli täysin tekaistu. Hallituksen kanslia ilmoittaa, ettei pääministeri ole antanut lehdelle haastattelua eikä ole edes tavannut jutun toimittajaa moneen päivään.

Joku 23-vuotias zagrebilainen mies on paljastanut Večernji list -lehdelle olevansa haastattelun kirjoittaja. Hän oli lähettänyt JL:n toimittajalle uudenvuodenaattona piloillaan nimettömän tekstiviestin ja saanut tältä vastauksen. Muutamaa viikkoa myöhemmin toimittaja oli pyytänyt häneltä tekstiviestillä haastattelua. 23-vuotias oli luullut, että toimittaja jatkaa pilailua, ja oli antanut sähköpostiosoitteensa. Toimittaja oli lähettänyt tähän osoitteeseen kysymyksiä mm. Natosta. Koska viestin alussa luki "Hyvä Ivo", nuorukainen oli tajunnut, että toimittaja luulee kirjoittavansa pääministerille. Hän oli vastannut kysymyksiin ja ällistynyt, kun haastattelu oli ilmestynyt pian lehdessä. Tai näin hän ainakin itse väittää.

Jutarnji list ja pääministerinkanslia pohtivat huomenna työviikon alkaessa, mitä niiden pitäisi suhtautua lehtiskandaaliin, jota Kroatian ja naapurimaiden lehdet luonnehtivat yhdeksi Kroatian röyhkeimmistä ja uskomattomimmista. Kyseinen toimittaja varmaan tutkii nyt tarkkaan kännykkänsä ja sähköpostinsa osoitelistoja.

(Haa, se ylitti sittenkin uutiskynnyksen Suomessa, ainakin Ylessä.)

Pommi Mercatorin ovella

2008-02-09T22:41:00.001+02:00

Mercator on slovenialainen kauppaketju, jonka myymälöitä ja tavarataloja on Slovenian lisäksi muuallakin entisen Jugoslavian alueella. Perjantaiaamuna viiden maissa Belgradin Mercatorin edessä, Novi Beogradin kaupunginosassa, räjäytettiin pommi. Kyseessä oli 200 gramman muoviräjähde, joka rikkoi ikkunoita ja teki katuun 30 cm syvän kuopan, mutta ei haavoittanut ihmisiä, koska ketään ei näin aikaisin ollut liikkeellä. Myöhemmin perjantaina Čačakin kaupungissa annettiin pommivaroitus sikäläisessä Mercatorissa ja lauantai-iltana uhkausten kohteena oli Novi Sadin Mercator. Kumpikin uhkaus osoittautui kuitenkin aiheettomaksi.

Belgradilainen liberaali radiokanava B92 arvelee, että räjähdyksen syinä ovat Kosovon itsenäistyminen (tämänpäiväisen tiedon mukaan 17. helmikuuta), Slovenian rooli EU-puheenjohtajamaana ja laajemmin EU:n Sloveniaan kohdistamat odotukset Balkanin ongelmien ratkaisemiseksi. Slovenialainen Dnevnik epäilee, että pommin asettaja on nationalistinen serbijärjestö Obraz, joka ei hyväksy Kosovon itsenäistymistä. Eilen Obrazin ja erään toisen serbijärjestön jäsenet estivät kosovonalbaanien taidenäyttelyn avaamisen Belgradissa.

Serbian johto on ilmoittanut, ettei se aio estää Kosovon itsenäistymistä väkivalloin (näin se epäsuorasti myöntää väkivallan olevan sen normaali keino ongelmien ratkaisemiseksi). Voi kysyä, olisivatko serbinationalistit virittäneet pommeja suomalaisillekin, jos Kosovo olisi itsenäistynyt Suomen EU-puheenjohtajakaudella. Tai miksi EU haluaa jäseniksi maita, joissa on aivan erilaiset käsitykset demokratiasta ja ihmisoikeuksista ja jotka eivät myönnä syyllisyyttään kansanmurhiin. Serbian lisäksi tämä koskee Turkkia ja Venäjää, vaikka viimeksi mainitun jäsenyydestä tuskin kukaan puhuu vakavissaan. Bulgariasta ja Romaniasta tiedetään jo, että rikollisuus ja korruptio alkoivat rehottaa niissä EU:hun liittymisen jälkeen uudestaan.

Slovenialaisen Delo-lehden lauantailiitteessä toimittaja Saša Vidmajer sanoo Slovenian tehneen virheen, kun se hyväksyi runsas viikko sitten EU:n Serbialle tekemän jäsenneuvotteluehdotuksen, johon sisältyy muun muassa sotarikollisten armahtaminen. Ehdotus oli taktinen ja sillä pyrittiin tukemaan äärinationalisti Nikolićin sijasta "pelkkää" nationalisti Tadićia, joka sitten voittikin vaalit ja ilmoitti heti, että Serbia kyllä vastaa lännelle, jos Kosovo itsenäistyy. Hollanti oli ainoa maa, joka vastusti ehdotusta - Vidmajerin mielestä huonon omantunnon takoa, koska hollantilaiset rauhanturvaajat eivät tehneet mitään Srebrenican verilöylyn estämiseksi 1995. Ratko Mladićin johtamat serbit tappoivat silloin noin kahdeksantuhatta bosnialaista.

Vidmajer ihmettelee, miksi Sloveniakin suostuu armahdukseen, vaikka tietää paremmin kuin muut, että juuri serbit aloittivat Jugoslavian perintösodat. Slovenia myös joutui kärsimään ensimmäisenä, kun serbijohtoinen liittoarmeija hyökkäsi juuri itsenäistyneeseen maahan kesäkuussa 1991. Kirjoittaja muistuttaa serbialaisen sotarikossyyttäjä Vladimir Vukčevićin ilmoittaneen loppuvuodesta 2007, että Ratko Mladić piileskelee Belgradissa ja Radovan Karadžić, toinen etsitty sotarikollinen, muualla Serbiassa. Siihen saakka Belgradin hallitus oli kiistänyt tietävänsä heistä, joten paljastuksella ehkä yritettiin lahjoa länttä estämään Kosovon itsenäistyminen. Vidmajer sanoo, että myös Puola ja Romania joutuivat EU:hun pyrkiessään tekemään tiliä juutalaisten kohtelusta toisessa maailmansodassa ja Turkiltakin on toivottu selvityksiä puolentoista miljoonan tai alimmankin arvion mukaan 300000 armenialaisen kansanmurhasta 1915 - historiallinen fakta, jonka Suomessa on turkkilaisten tavoin kyseenalaistanut historioitsija Matti Klinge.

Alamutista Sahalinille

2008-02-08T00:58:00.001+02:00

Alamut on hyvää viihdettä vakavasta aiheesta, voisi kerrankin sanoa. Alku on vielä romanttisempi kuin muistin. Laitan lähiaikoina tänne näytteen tai pari. Yhden "paratiisin" puolelta ja toisen koulutusleiristä, jossa nuoria miehiä äkseerataan pyhään sotaan vääräuskoisia koiria vastaan. Kyse on ismaililaisten aikeista karkottaa sunnilaiset maahantunkeutujat Iranista väkivalloin. Ja samalla monesta muusta vastaavasta tilanteesta, jossa aivopestään ihmisiä hyökkäämään fanaattisesti oikean tai kuvitellun vihollisen kimppuun oman henkensä kaupalla ja lupaamalla sankaruutta palkkioksi.

Kiiltomadossa on tänään Jerofejevin Stalin-romaanin arvostelu. Vaikka olen täysin kyllästynyt koko äijään, tulin katsoneeksi Slovenian televisiosta Régis Wargnierin elokuvan East/West. Se on ranskalais-bulgarialainen, vuodelta 1999 ja kuvaa Aleksei Golovinin perhettä, jonka Stalin huijaa muiden venäläisemigranttien kanssa palaamaan Neuvostoliittoon 1940-luvulla. Useimmat tulijoista tietenkin ammutaan jo Odessan satamassa laivan viereen, mutta Golovinien vaiheita seurataan pitempään - kunnes hekin päätyvät leirille. Elokuva on vainoharhainen niin kuin kaikki totalitarismin kuvaukset, mutta lopussa on sentään vähän toivoa: Golovinit saavat pitää henkiriepunsa, Marie pääsee vain kuuden vankileirivuoden jälkeen Ranskan Sofian-lähetystön kautta maasta, Aleksei saa pysyä Sahalinilla kolmekymmentä vuotta aina Gorbatšovin aikaan saakka. Catherine Deneuve muuten esittää uhrautuvaista ranskalaista näyttelijätärtä, joka auttaa Marien Ranskaan. Vasemmistoälykön silmät avautuvat, kun hän käy teatterikiertueella Kiovassa ja kuulee ranskalaisen Marien hädästä.

Tässä iässä

2008-01-14T12:32:00.000+02:00

Hyvä kun on iso työpöytä, 1920-luvun tyyliä. Ostin sen 1996 Turusta yhdestä realisointipaikasta, joita oli "laman" takia joka paikassa. Vanhempi poika oli silloin kolmivuotias, ja kun hän näki ovelta portaiden yläpäästä sen hehtaarihallin, hän sanoi niin kovaa että kaikki kuulivat ja alkoivat nauraa: "Voi hyvä tavaton!" Sitten se pöytä kannettiin tänne yläkertaan kapeita portaita, jotka myöhemmin korjattiin ja paneloitiin. Se oli milleistä kiinni. Nyt pöytää ei saisi enää ulos vaan se pitäisi hajottaa tai myydä talon mukana.

Nyt pöytä on taas levällään tavaraa. Vasemmalla sivutasolla "kiireiset tehtävät", oikealla sivutasolla vakiopaikallaan SSKJ eli Slovar slovenskega knjižnega jezika, yksiosainen 1714-sivuinen sloveenin kielen perussanakirja, jonka kannoin Suomeen rinkassa 1997. Olisin halunnut asentaa pari muuta sloveenin sanakirjaa uuteen 12-tuumaiseen, mutta ei onnistunut - pitäisi asentaa käyttöoikeuden tarkistamiseksi disketti, mutta eihän missään tietokoneessa ole nykyään diskettiasemaa. Ehkä ne disketit voisi vielä siirtää jossakin CD:lle ja siltä kiintolevylle. Vai estäisikö ohjelma niiden käyttämisen vaatimalla itsepäisesti diskettiä? Todennäköisesti. Ehkä täytyy ottaa yhteyttä sanakirjan kustantajaan. Näyttää olevan vielä olemassa.

Pöydällä ovat pinoissa kahden seuraavan vuoden suomennoshankkeet. Toistakymmentä vuotta suomensin yhtä kirjaa kerrallaan, yleensä 6-10 kuukautta yhteen jaksoon. Kustantaja oli päätellyt, että olen luotettava ja aikataulussa pysyvä kääntäjä, jolle voi antaa paksuja kirjoja tai käsikirjoituksia. Se oli luottamuksenosoitus, josta olen yhä kiitollinen, ja lisäksi taloudellisesti tuottoisaa aikaa, koska kirjallisuuden kääntäjän palkkio määräytyy pääasiassa työn laajuuden mukaan.

Se oli kuitenkin fyysisesti ja henkisesti raskasta, en jaksaisi enää. Nykyään on monta hommaa menossa yhtä aikaa. Poimin kasoista aamulla kirjan, jota tänään haluan kääntää tai joka näyttää jääneen jälkeen aikataulusta. Vaihtelun avulla välttyy siltä yksitoikkoisuudelta, jonka saman kirjan tuijottaminen 6-10 kuukauden ajan väistämättä aiheuttaa, oli kirja hyvä tai ei (huonoja en enää suostuisi kääntämäänkään). Jos innostun siitä, saatan keskittyä siihen moneksi päiväksi tai viikoksi ja jättää taas jotain muuta sivuun.

Nuorempana jaksoi, nykyään ei. Tulee krantuksi, haluaa ja viitsii tehdä vain sitä mitä itse haluaa ja viitsii tehdä. Jos sitäkään. Jos voisin päästä eläkkeelle, se aika olisi jo noin kymmenen vuoden päässä. Mutta miten kääntäjä, taiteilija tai yrittäjä voisi mennä Suomessa eläkkeelle? Jos olisin Slovenian kansalainen, pääsisin eläkkeelle samalla tavalla kuin muutkin työläiset. Onkohan se jokin entisen sosialistimaan jäänne tai ylellisyys? Ehkä sittenkin kannattaisi harkita Slovenian kansalaisuuden hankkimista. Eläkeasuntoa minulla ei olisi enää varaa sieltä ostaa, koska Slovenian liityttyä EU:hun italialaiset, saksalaiset, ranskalaiset ja englantilaiset ovat ostaneet kaiken ja hinnat ovat nousseet pilviin. Kateelliset suomalaiset pelkäsivät, että saksalaiset veisivät Suomen rantatontit. Kuka tänne periferiaan haluaisi. Sinilevä ne viimeiset rantatontit vie - tai venäläiset, jos kelpaavat heillekään.

Tulossa hyviä kirjoja

2008-01-12T23:50:00.000+02:00

Taas uudistuksia Mansardan sivulle: lisäsin Tulossa-sivulle kirjat, jotka olisi tarkoitus julkaista 2008-2009. Olen pantannut osaa näin kauan, koska en ollut varma aikatauluista, oikeuksista ja rahoituksesta. Nyt lista näyttää selvältä ja vaativalta, mutta ei minun ole pakko lykkiä isänpäiväksi tai jouluksi niitä kirjoja, joiden julkaisemista jokin osapuoli ei vaadi määräajassa.

Osa on pitkällä muutenkin, kuten ensimmäiseksi listaamani Slovenialaisen runouden antologia, josta puuttuu enää nimi ja johdanto. (Jos joku muu on kiinnostunut, niin kaupat voivat syntyä.) Antologian valmistuminen on Inkalan Jounin ansiota, sillä hän se alkoi patistaa ja ideoida puolestani viime kesänä, pyysi lähettämään käännöksiä ja kokosi niistä kirjan, hioi tarvittaessa ja antoi vinkkejä. Hienoa yhteistyötä taas kerran. Sain 2000-luvun alussa tätä antologiaa varten sen ainoan kohdeapurahan, jonka olen valtiolta saanut, 2000 euroa. Kun ei ollut uskallusta heittäytyä vuodeksi kahden tonnin varaan, hanke tietenkin siirtyi.

Muitakin yllätyksiä listalla on, kuten slovenialaisen Kajetan Kovičin lyyrisen kaunis pienoisromaani, jonka suomennos on maannut vuosia osittain valmiina, ja Žarko Petanin pieni Tito-elämäkerta, jonka ehdin jo siirtää sivuun ajanpuutteen takia, sekä aforismikokoelma, josta oli paljon puhetta 2003, kun Petanin aforismeja luettiin Päivän mietelauseessa ensin kaksi kertaa ja sen jälkeen pitkin vuotta vielä viidesti, kun kuuntelijoilta tuli koko ajan pyyntöjä. Suomensin eilen 180 aforismia lisää, puolet eli ensimmäiset 26 viikkoa "aforismikalenterista" Vsak dan eden, joka päivä yksi - tai "yksi miete päivässä" (pitää terveenä ja pirteänä?!). En tiedä, kuinka kauan Petanilta on mennyt niiden hiomiseeen, tuskin hän on kovin monta päivässä urakoinut.

Julkisuus

2008-01-06T13:04:00.000+02:00

Mansardan sivu on pahasti päivittämisen tarpeessa, ja olosuhteiden vuoksi olen ollut pakotettu jatkamaan itsesuitsutusta. Lisäsin eilen sivulle Tiedotusvälineet Mansardasta katkelmia kirja-arvosteluista ja kommentteja Mansardan julkaisutoiminnasta yleensä, kaikki erittäin myönteisiä, kannustavia ja lämpimästi kirjoitettuja. Bisnesväki puhuisi vuolaasti yrityksen mainostamisesta, tuotteiden markkinoinnista ja brändäämisestä tai jostain vielä fiinimmästä, mutta minulle tyrkyttäminen on aina ollut äärimmäisen noloa, käännösnäytteitä ja kirjaehdotuksiakin olen aina lähettänyt kustantajille suorastaan häpeillen. Vanhimmat lainaukset olivat viime vuoden maaliskuulta, ainakaan kiirettä en ole pitänyt. Kvartaalien sijasta Mansardan toiminta ja minun työni etenevät vanhaan sosialistiseen malliin turvallisesti viisivuotissuunnitelmien varassa.

Sivulle pitäisi vielä liittää pätkä Parnasson päätoimittajan tämänpäiväisestä blogista. Jarmo Papinniemi lukee Boris Pahorin Nekropolia ja on vaikuttunut siitä. Olen iloinen, että hän mainitsee kirjasta, sillä kaikista Mansardan julkaisuista se on yllättäen jäänyt vähimmälle huomiolle. Sitä ostettiin kirjastoihin hiukan enemmän kuin muita (99, vaikka sekään ei ole paljon), ehkä keskitysleiriaiheen yleisen kiinnostavuuden takia, mutta tilauksia ja arvosteluja on myöhemmin tullut vain kourallinen. Pahoria on verrattu Kertésziin ja Leviin ja hän on sloveenien monivuotinen kirjallisuuden Nobel-kandidaatti, mutta jonkinlainen epämääräinen slaavileima on kai mitätöinyt nuo ansiot, samalla tavalla kuin Slovenia pysyy joidenkin ihmisten maailmankuvassa sitkeästi Balkanin-valtiona (tammikuun alussa EU-puheenjohtajana aloittanutta Sloveniaa luonnehdittiin Ylen uutisissa "Balkanin taloustiikeriksi") eikä pääse millään irti siihen lyödystä polttomerkistä - Sloveniahan luetaan Keski-Eurooppaan, niin kuin toimittaja Yrjö Lautela Slovenia-seuran sivulla toteaa.

Itseäni elähdyttää, että alan vihdoin päästä eroon Stalin-kääntäjän polttomerkistä, olkoonkin että jotkut voisivat pitää sitä perverssillä tavalla kunnianarvoisana saavutuksena, varmaan yhtä merkittävänä kuin sitä, että Lenin on kuulemma se, jonka kirjoituksia on suomeksi eniten käännetty. Mutta siihen ennätykseen päästiin epäilemättä tuolla toisella puolella valtakunnanrajan, siellä missä suomea vaadittiin Stalinin aikaan kirjoittamaan kyrillisin merkein.

Suitsutusta

2007-12-27T22:33:00.000+02:00

Kiiltomadossa oli 20. joulukuuta hyvin myönteinen arvostelu David Albaharin Syötistä. Suomentajakin sai kiitosta niin, että poskia punottaa vieläkin. Myös Kansan Uutisten Viikkolehdessä ilmestyi joulun edellä juttu Syötistä, kirjoittajana Risto Korhonen, mutta sitä en ole vielä nähnyt. Luulin, että lehteä myydään R-kioskeissa, mutta myyjä ei ollut Kansan uutisista ikinä kuullutkaan.

(Verkkopäivälehtilukemistooni kuuluvat nykyään tasapuolisesti Kansan uutiset, Uusi Suomi ja Helsingin Sanomat. Siinä vähän miettimistä niille, jotka yrittävät sijoittaa minua poliittiseen kenttään; törmäsin yhteen kun googlasin nimelläni. Viimeksi mainitun lehden tilauksen lopetimme ja palasimme vuosikymmenten jälkeen Turun Sanomien pariin. Metron laajennuksen ja musiikkitalon montun kohtalo kun lakkasivat jostain syystä kiinnostamasta ja Pennisillan paikka alkoi tuntua tärkeämmältä. Vanhemmiten kai muuttuu nurkkapatrioottisemmaksi tai alkaa entistä enemmän vieroksua sitä, että kaiken pitäisi olla ja tapahtua aina Helsingissä.)

Aloittelen varovasti pitkän tauon jälkeen. Ystävien toivomuksesta. Sytytän yhden vihreän suitsukkeen menneen vuoden muistoksi ja yhden violetin tulevan kunniaksi. Kiotosta ostamiani.

En taida lähteä...

2007-10-26T21:52:00.000+03:00

Helsingin kirjamessuille. Sain Basamilta vapaalipun (ne ovat meikäläiselle harvinaista ylellisyyttä), ja velvollisuudentunne kiusaa (tietysti), mutta leikkauksen jälkeen olo on hiukan veltto. Jospa katsoisin sunnuntaiaamuun. Eivätkä Mansarda ja Slovenia-seura ole mukana. Meillä ei ollut varaa osallistua eikä päivystäjiä moneksi päiväksi. Viime vuonna ujutin kirjat tuttavan hyllyyn vieraan yhdistyksen osastolle, mutta tänä vuonna en kehtaa. Kišiä, Albaharia, Flisaria ja Pahoria ei siis saa pääkaupungin suurimmalta kirjatorilta, ellei jokin ystävällinen ja ajattelevainen osallistuja tuo niitä mukanaan.

* * *

Ryhdyin tauon jälkeen suomentamaan Alamutia. Halima-tyttö on päätynyt pitkän ja rasittavan karavaanimatkan päätteeksi palatsiin, jossa muut neidot nyt kylvettävät, pukevat ja syöttävät häntä ja valmistavat tuntemattomaan tulevaisuuteen tuossa ylellisessä ympäristössä. Halima ei vielä tiedä, että hän on tullut Paratiisiin. Tämä on aivan alkua vasta. Kerron työn edistyessä lisää.

Tarjosin syksyllä muille kustantajille kahta hyvää eteläslaavilaista kirjailijaa, koska en voi ottaa kaikkia Mansardan ohjelmaan. En millään ehdi eikä edes kannata. Jos saan kirjailijan jonkin kustantamon ohjelmaan, saan työstä käännöspalkkion - siis jopa käännöspalkkion, jotain rahallista korvausta tästä marginaalisesta työstä. Toinen kirjailija ei tainnut mennä läpi, joten kenties otan hänet Mansardan ohjelmaan. Ikään kuin kustantamot etsisivät yhä dokumentteja Jugoslavian sodista, mutta tämä kirjailija saattaa olla liian fiktiivinen, ehkä turhan sarkastinen. Toinen eteläslaavi "pääsi jatkoon": kustantaja ilmoitti, että haluaa lukea koko romaanin käännöksenä. Internetin ja sähköpostin avulla hankin valmisteilla olevan saksannoksen txt-muotoisena tunnin sisällä pyynnöstä. Katsotaan miten käy. Hyvä romaani ja lahjakas nuori kirjailija, mutta sikäläisen kustantajan mielestä liiankin suuri lupaus näin pienelle kustantajalle. Suuria odotuksia, mutta mikä siinä. Onhan isolla talolla tehokas markkinointikoneisto.

* * *

Viime viikkoina Helsingin Sanomien (jonka tilauksen muuten olen lopettamassa 30 vuoden jälkeen) yleisön osastossa on jälleen kerran keskusteltu taiteilija-apurahoista. Että maantiede vaikuttaa niiden saamiseen, ts. niitä jaetaan käytännössä lähinnä helsinkiläisille, jakajien tuttavapiirille. Joku ehdotti, että osa apurahoista pitäisi arpoa. Millä tavalla se muka lisäisi oikeudenmukaisuutta. Miksi ei OPM kommentoi? Sehän lupasi pari vuotta sitten "uudistusta" ja "läpinäkyvyyttä" apurahojen jakamiseen? Ei taida olla nykyisen ministerin kiinnostuksen kohteena?

Minulla on vuosilta 1998-2007 luettelo kaikista kääntäjien saamista taiteilija-apurahoista. Yhtenä päivänä selvitin, kuka on kääntänyt kuinka paljon apurahakaudellaan. Löysin monivuotisen saaneita kääntäjiä, jotka eivät ole tehneet paljon mitään. Löysin kääntäjiä, jotka ovat vaatimattomalla puoli- tai yksivuotisellaan puurtaneet kymmenen edestä. Hm, mielenkiintoinen tilasto. Pitäisikö julkistaa?

* * *

Lopuksi päivän poliittinen pala: Helsingin kirjamessuilla julkistetun Minä vakooja -teoksen mukaan Suomen valtiojohto sai tietää jo elokuussa 1939, että Saksa oli luovuttanut Suomen Neuvostoliiton etupiiriin, mutta Yhdysvaltain-suurlähettiläämme Hjalmar Procopé ja pääministeri Risto Ryti eivät uskoneet "huhuihin". Onko nyt 2007 niin, että kaikkia Venäjän koepalloja (Vladimir Kozin) pidetään naiivisti pelkkinä "puheina"?

Veitsellä töitä

2007-10-22T00:49:00.000+03:00

Elämä on ollut viime aikoina pääasiassa fyysistä ponnistelua: perunannostoa, puiden sirkkelöintiä, paikkojen siivoamista, pihan haravoimista. Huomisen tyräleikkauksen jälkeen kaikki tällainen on jonkin aikaa kiellettyä, joten ainoa mahdollisuus on yrittää henkistäytyä hetkeksi.

Salaamista ja valvontaa

2007-10-20T17:10:00.000+03:00

Suomen Sukututkimusseuran esimies Markku Kuorilehto puhui Valtakunnallisen sukutapahtuman avajaisissa Helsingissä lauantaina 20.10.2007. Puhe on täydellisenä luettavissa Sukututkimusseuran keskustelupalstalla, mutta lainaan muutaman kappaleen sellaisenaan, koska kyse on vakavasta huolenaiheesta - tietojen salaamisesta sekä valvonnan ja viranomaisvallan lisääntymisestä - eikä suinkaan rajoitu sukututkimukseen:

"Laadukkaan sukututkimuksen syntyminen on olennaista, että julkaistua tutkimusta voidaan käyttää esimerkiksi eri tieteenaloilla, esimerkkinä lääketieteellinen tutkimus [...]

Vaikka sukututkimus onkin nykyään pitkälti harrastuspohjaista ei kuitenkaan luotettavuuden ja laadukkuuden este tulekaan sukututkimukseen itse sukututkijoiden piiristä vaan aivan muualta. Viime aikojen lainsäädännölliset uudistukset ja niiden hyvin heterogeeniset tulkinnat sekä sisällölliset ristiriidat ovat ajaneet sukututkijat ahtaalle. Tuntuu välillä, että suomalainen media ja sukututkijat ovat kaikkeen yksilönsuojaan liittyvissä kysymyksissä suurimpia rikollisia. On karmaisevaa ajatella, että sotiemme veteraani-iässä oleva sukututkija haettiin taannoin poliisikuulusteluihin ja hän joutui oikeuden eteen, koska hän on julkaissut sukukirjan. Hän, joka on ollut puolustamassa sivistyneeksi valtioksi luokiteltua Suomenmaata, että saisimme elää vapaassa ja avoimessa yhteiskunnassa.

Sukututkimuksen ympärillä oleva viranomaisvalta onkin lähestymässä hyvää vauhtia samaa tilannetta kuin Seuran perustamisen aikakaudella keisarinvallan aikaan. Meille on syntynyt tietojenhankinnan ja julkaisutoiminnan osalta piiloennakkosensuuri, josta pitävät huolen eri viranomaiset tai niihin verrattavat tahot. EU:n tietosuojadirektiivin piti avata ja mahdollistaa laadukkaampi tutkimus Suomessa, niin käytännön tilanteessa on käynyt juuri toisinpäin. Verrattuna Ruotsin tilanteeseen suomalaiset sukututkijat ovat lainsäädännöllisesti täysin eri asemassa. Ruotsissa yhteiskunta tukee vapaata sukututkimustoimintaa eikä rajoita tiedonsaantia rajattomalla viranomaisharkinnalla.

Vuosia kestänyt sukututkijoiden korpivaellus kirkkoherranvirastojen kanssa on vain pahentunut. Seurakuntien kanslistit ja kirkkoherrat istuvat topakasti sukutietojen päällä eikä voi puhua millään tavalla kansalaisten yhdenvertaisuudesta tietojen saannin osalta, sillä kohtelu vaihtelee seurakunnittain. Näyttää siltä, että jokaisessa seurakunnassa tuntuu nykyään olevan erilainen lakikirjakin.

Uusi väestötietolain uudistus tuleekin antamaan luotettavalle ja perustuslaillista sananvapautta toteuttavalle sukututkimuskirjallisuudelle lopullisen kuoliniskun. Sukututkimus ei ole enää luotettava, jos esimerkiksi nykypolvien suvun henkilöistä puuttuu julkaistussa sukukirjasta esimerkiksi 20 prosenttia, koska uusi väestötietolain uudistus mahdollistaa sen kaikessa järjettömyydessään. Koska julkaistu teos on vajavainen ei sitä pystytä käyttämään esimerkiksi lääketieteellisessä tutkimuksessa tutkittaessa perinnöllisiä sairauksia.

Usein ajatellaan, että sukututkimuksessa vaikeimmat vuosisadat ovat 1500- tai 1700-luku, jolloin käsialat ja kieli saattavat olla vaikeaselkoisiakin. Näin ei kuitenkaan. Ei voi turhaan puhua, että sukututkimuksen vaikein vuosisata onkin 1900-luku, jonka osalta tietojen saanti on välillä erittäin vaikeaa. Luotettavan sukututkimuksen harjoittamisen edellytykset tänä päivänä ja tulevaisuudessa Suomessa ovat erittäin huolestuttavat tai pikemminkin kriittiset. Välillä tuntuu, että suomalaisessa viranomaistoiminnassa otetaan edelleen vaikutteita idän tiedonkäsittely- ja painovapauskulttuureista.

Suomen Sukututkimusseura tulee tekemään kaikkensa, että sukututkijoiden tutkimus-, tiedonsaanti- ja sananvapaus säilyvät tulevillekin sukupolville – tulevaisuuden sukututkijoille. Tähän taisteluun tarvitaan kaikkien sukututkijoiden voimia ja sitoutumista yhteisen asian puolesta."

* * *

Olen kirjoittanut 25.1.2006 siitä, kuinka jotkin kirkolliset tahot ovat tietosuojaan vedoten vaatineet Sukututkimusseuraa poistamaan sivuiltaan vanhoja hautakiviä esittävät kuvat.

Edelliseen on lisättävä, että samaan aikaan kun viranomaiset ja seurakunnat rajoittavat tutkijoiden tiedonsaantia, ne itse saattavat käyttää tietorekistereitä lainvastaisesti. Sauvo-Karunan seurakunta lähetti loppukesästä rippikoulukutsun myös kirkkoon kuulumattomille nuorille. Osoitetiedot oli hankittu kunnan rekisteristä. Se ei oikein selvinnyt, kuka oli lähettämisen takana, mutta kunnan ja seurakunnan yhteinen nuorisotyöntekijä (jo sinänsä arveluttava yhdistelmä) perusteli seurakunnan käytäntöä sillä, että kirje voi saada jotkut miettimään asioita uudelleen ja ehkä sittenkin tulemaan rippikouluun.

Tein asiasta selvityspyynnön ja tulos oli sellainen kuin olin epäillytkin: seurakunta käyttää kunnan osoiterekisteriä lainvastaisesti tällaiseen kyseenalaiseen käännytystyöhön.

Ääniä

2007-10-14T22:11:00.002+03:00

Muutama vuosi sitten lakkasin melkein kuuntelemasta Suomen radiokanavia "suuren radiouudistuksen" yhteydessä. "Melkein", koska pakottaudun vieläkin kuuntelemaan Ylen ykkösen uutisia pari kertaa päivässä, vaikka saan sätkyn aina kun kuulen sen kammottavan meluisan tunnuksen, varsinkin jos satun istumaan autossa. Tuon uudistuksen jälkeen en kuitenkaan enää tiennyt, mihin aikaan harvat jäljellä olleet suosikkiohjelmani, kuten "Luostarin puutarhassa", lähetettiin. Musiikkitarjonta väheni entisestään, sillä eihän Yle halua maksaa tekijänoikeuksista. Ykkönen ei lähetä musiikkia vaan kokoaa ihmisiä höpöttämään musiikista.

Ykkösen ja kaupallisen, muutaman minuutin välein mainoksia tuputtavan ja puhki soitettuja pikaklassisia lähettävän Classic FM:n kuunteluni väheni jo 1998, kun hankin satelliittivastaanottimen ja löysin kaikki hienot klassisen musiikin kanavat, jotka myös esittävät klassista musiikkia, usein suorina lähetyksinä Keski-Euroopan tärkeimmiltä festivaaleilta. Olen kerännyt tällaisia hyviä ohjelmia suosikkeihini: Espanjan Radio Clásica, Frankfurtin radio, Bayern 4 Klassik, slovenialainen Tretji program Ars, kroatialainen Hrvatski radio treći program ja muutama muu. Lisää löytyisi, jos viitsisi etsiä ja tarvitsisi. Minulle riittää, kun surffailen suosikkilistallani aamuyhdeksästä yöyhteen. Ellei ole kuunnellut yhtäkään näistä kanavista, ei voi tietää, mitä Euroopan musiikkimaailmassa tapahtuu.

Kroatian radio lähetti illalla kaksituntisen taltioinnin Dolní Lukavicen viimevuotisilta Haydn-festivaaleilta. Tämä syyskuinen musiikkijuhla on uusi tuttavuus minulle, mutta koska olen vanhan musiikin ystävä, liitän sen heti suosikkeihini. Dolní Lukavice on kylä Plzeňin eteläpuolella Tšekissä.

Yksi illan Musica rediviva -konsertin säveltäjistä oli Jacobus Gallus Carniolus eli alkuaan Reifnitzissa (nyk. Ribnicessä) Sloveniassa 1550 syntynyt ja Prahassa 1591 kuollut säveltäjä. Böömiläisenä säveltäjänä hänet yleensä esitellään. Gallus oli mukana myös Slovenia-seuran kyselyssä Turun kirjamessuilla. Tuossa kohdassa oli mukana kaikkiaan neljä muusikkoa - Gallusin lisäksi Hugo Wolf, Giuseppe Tartini ja Leo Funtek - joiden syntymäpaikkaa etsittiin. Kaikki ovat syntyneet nykyiseen Sloveniaan kuuluvalla alueella.

Äsken esiintyi Societas Incognitorum, joka esitti Gallusin madrigaalien lisäksi Clement Janequinin ja Salamone Rossin sävellyksiä.

Yksi Kroatian kolmoskanavan ääninautinnoista on vanhan musiikin konserttien kuuluttajatyttö, jolla on kaunis ja heleä ääni. Kroatialaiset radio- ja tv-äänet eivät yleensä ole suosikkejani, naistenkin ääni kuulostaa maskuliiniselta ja kovalta. Slovenialaiset lukijaäänet ovat miellyttävämpiä, ja paras on tietenkin Janez Lotrič. Suomen radiosta ja tv:stä ovat kauniisti artikuloivat toimittajat melkein kadonneet. Nähtävästi miellyttävä ääni ja hyvä puhetaito eivät enää kuulu toimittajantyön vaatimuksiin. Usein haastateltava - varsinkin vanhempi - puhuu parempaa kieltä ja lausuu kauniimmin kuin joku nuori haastattelija. Miestoimittajat ääntävät kauniimmin kuin naiset (uskaltaudun käyttämään sanaa mies, vaikka suomen kielen lautakunta aikoo hävittää tasa-arvosyistä useista yhdyssanoista sanan "mies"; mietin vain, millä se aikoo korvata esimerkiksi "varusmiehen"), joilla on nykyisin pingottunut, kireä ja nasaalivoittoinen ääni ja kiireinen ja hermostunut puhetapa. Yhtä ykkösen uutislukijaa kuunnellessa pelkään aina, että hän purskahtaa itkuun.

Musiikkiohjelma vaihtui, mutta sama kuuluttajaneiti jatkaa iltavuorossa. Siirryn kuitenkin Slovenian radion puolelle, jossa esitetään Berliozin Harold Italiassa. Se on yksi kestosuosikeistani samalla tavalla kuin Leos Janačekin Umpeenkasvaneella polulla, jonka kuulin ensimmäisen kerran 90-luvulla ajaessani Turusta Sauvoon niin sakeassa lumipyryssä, että tie katosi välillä kokonaan.

Eräs ystäväni katosi Kroatian kolmoselta syksyllä 2004 ja luulin hänen kuolleen (ellei peräti tehneen itsemurhan), sillä hän menetti puolen vuoden sisällä ensin miehensä ja sitten poikansa. Kun tapasin hänet viimeksi, pian näiden tapahtumien jälkeen, hän oli poissa tolaltaan. Nyt Đurđa on palannut radioon, vaikka kuulen hänen ääntään yhä harvoin, mutta aina kun kuulen, on kuin vanha ystävä puhuisi radion kautta.

Musiikin lomassa olen tänä iltana selannut Bartolin Alamutia. Tässä on nyt tulossa hienoa viihdekirjallisuutta ja loistava historiallinen romaani, jotain aivan erilaista Mansardan laadukkaiden mutta tähän saakka vähän synkkien ja surullisten kirjojen joukkoon.

Sienessä

2007-10-13T21:04:00.000+03:00

Oli kaunis päivä eilisen räntäsateen jälkeen. Varmuuden vuoksi vaihdoin toissailtana kakkosautoon talvirenkaat. Kun sade eilen iltapäivällä loppui, kävin Salossa ja tapasin Keijon, joka antoi muutaman venäläisen sarjakuvakirjan. Pojat koekatselevat niitä, yhdessä on Viiviä ja Wagneria venäjäksi.

Tänään olimme keräämässä suppilovahveroita Barbaran ja Jockumin kanssa. Metsää oli harvennettu ja parhaat sienipaikat olivat jääneet karsittujen oksien alle, mutta jotain löytyi. Jockum, joka on osan viikosta Tukholmassa ja osan Turussa, nautti Sauvon metsän kauneudesta ja rauhallisuudesta, koska on sienestänyt lähinnä Turun lähiseudun lenkkeilijöitä vilisevissä metsissä.

Barbara toi kasan serbialaisia kirjoja. Hän siivoaa paikkoja ennen kuin jää eläkkeelle kolmen vuoden päästä tai myöhemmin. Sain Serbian tiedeakatemian tutkijan Predrag Palavestran kirjan Spomenica Danila Kiša, kirjailijan 70-vuotispäivän muistojulkaisun vuodelta 2005. Lähes 800-sivuinen kirja on viimeinen kappale 500 kappaleen painoksesta. Kirjassa on tutkimuksia ja muistikuvia kirjailijasta, luettelo hänen teoksistaan ja peräti 3500 viitteen luettelo häntä käsittelevistä kirjoituksista. Barbara sai kirjan Palavestralta syyskuussa Belgradissa, vähän ennen kuin itse kävin siellä. Palavestran pöydällä oli ollut Varhaisia suruja, jonka olin lähettänyt hänelle ennen matkaani.

Barbara antoi myös kirjan, joka saa kunniapaikan hyllyssäni, koska Danilo Kiš on omistanut sen. Se on Eduard Hercigonjan Nad iskonom hrvatske knjige, tutkimus Kroatian keskiaikaisesta glagoliittisesta kirjallisuudesta. Tosin Kiš ei omistanut kirjaa kuin muutaman tunnin. Hän sai sen 1983 kirjoittajalta ja lahjoitti jo samana päivänä Barbaralle, koska ei oikein kiinnostunut siitä. Sovimme, että minä lahjoitan sen joskus eteenpäin jollekulle sopivalle henkilölle.

Vielä Turun kirjamessujen kuulumisia

2007-10-09T21:35:00.000+03:00

Huikea kokemus olla kolme päivää kirjamessuilla ja koko ajan ihmisten piirittämänä. Vilkkaimmat päivät olivat tietysti lauantai ja sunnuntai, emmekä päässeet Marjan kanssa välillä edes syömään, piti vain yrittää haukata jossain välissä voileipää ja hörpätä kahvia termospullosta.

Sloveniassa käyneitä, maasta kehuja kuulleita tai sinne matkaa suunnittelevia kävi osastolla satoja, koska arvontaankin jätettiin 74 vastausta. Kaikki eivät edes täyttäneet paperia. Täyttäneistä kahdeksan liittyi Slovenia-seuraan ja viisitoista halusi kakkoslistalle (ei-jäsenten tiedotuslista). Nyt pitäisi arpoa palkinnot voittajille. Harmi, kun emme voi antaa jotakin jokaiselle.

Lähiaikoina perustamme luultavasti Slovenia-seuralle ensimmäisen paikallisosaston, vaikkapa "Turun-Sauvon osaston", niin voisin luopua Helsingissä juoksemisesta tai ainakin harventaa sitä. Alankohan taas vuosien juurettomuuden jälkeen pitää itseäni varsinaissuomalaisena? Helsinkiläisten toivon tietysti aktivoivan toimintaansa omalla suunnallaan. Enkä nyt tarkoita niitä yhdistyksen hallituksen jäseniä, jotka ovat olleet vuosikaudet aktiivisia muutenkin, omista kiireistään huolimatta, vaan niitä rivijäseniä, jotka eivät kehotuksista huolimatta koskaan käy missään tilaisuuksissa eivätkä kerro ehdotuksia ja toiveita vaikka kuinka kerjäisi.

Myös Mansardan ensiesiintyminen oli menestyksekäs, koska myin Marjan kanssa sen kirjoja enemmän kuin olin odottanut. Monet ottivat mukaansa kirjaesittelyn ja lupasivat palata asiaan. Ehkä Mansardan nimi jää mieleen. Muutamaan kirjastoonkin haluttiin kirjojani - suoraan, ilman välittäjiä.

Looshiamme kunnioittivat vierailullaan Virpi ja Maria Hämeen-Anttila, Seppo Zetterberg, Kai Linnilä, Liisa Laukkarinen, Juha Ruusuvuori perheineen, Juhani Tikkanen, Kari Kettula, Kišin jälkilauseen kirjoittaja Barbara Lönnqvist ja Jockum sekä moni muu kirjallisuusihminen. Nopolat eivät ehtineet, mutta lähettivät pojille kirjansa signeerauksella "serkkutytöt".

Ensi vuonna tulemme uudestaan. Eiköhän pitäisi ajoittaa Vladimir Bartolin Alamut ja Danilo Kišin romaani Puutarha, tuhka seuraavien Turun kirjamessujen yhteyteen?

(Nyt ei onnistu kuvan liittäminen, koska ftp antaa koko ajan vastaukseksi "connection failed". Mutta Keijon blogissa on tänään hyvä kuva, minun ottamani.)

Sitten jatkamaan perunannostosulkeisia ja halkosouvia. Lehdetkin olisi hyvä haravoida ennen kuin liiskaantuvat maahan tai tulee lumi päälle.

Turun kirjamessuilla

2007-10-05T22:19:00.000+03:00

Kyllä oli sitkeä flunssa. Vieläkin väsyttää, mutta ääni palasi. Olin tänään koko päivän Turun kirjamessuilla, joilla Mansarda on samassa pilttuussa Slovenia-seuran kanssa. Yrjö Lautela oli päivystämässä kanssani.

Paikkamme A47 on erinomainen. Seinänaapureina ovat Suomen tietokirjailijat, jonka puheenjohtaja ja Hollo-raadin uusi jäsen Pirjo Hiidenmaa kävi tervehtimässä meitä. (Tietokirjailijoiden edellinen edustaja Anto Leikola tuli raatiin hiukan ennen kuin minä lähdin siitä pois.) Samoin sen toiminnanjohtaja Jukka-Pekka Pietiäinen, tuttu kustannustoimittaja niiltä ajoilta, jolloin käänsin minulle ylivoimaisen työläitä sotajuttuja Editalle. Toisena seinänaapurina on Svenska litteratursällskapet ja viistosti vastapäätä Suomen kääntäjien ja tulkkien liiton Turun osasto, johon minulla on hyvin lämpimät suhteet, vaikka en jäsen olekaan.

Siinä se päivä meni. Slovenia-seuran leikkimieliseen kilpailuun osallistui moni. Siinä mm. kysytään, onko Slovenian pääkaupunki a) Lubljana, b) Ljubljana vai c) Ljublina. Yllättävän hankala monelle.

Myin muutaman Slovenian historian, Varhaisia suruja ja Syötin. Kävin kuuntelemassa, kun Kristina Rikman keskusteli Outi Paloposken kanssa Suomennoskirjallisuuden historiasta. Tapasin kirjan päätoimittajan, entisen professorini Hannu K. Riikosen, ja lahjoitin hänelle Kišin ja Albaharin. Myös kirjan toimittamiseen osallistunut Kaisa Häkkinen oli paikalla.

Huomenna ja sunnuntaina päivystän Marjan kanssa.

Kotona

2007-09-28T15:18:00.000+03:00

Flunssassa. Mutta eipä tarvinnut sairastaa Balkanilla.

Belgrad

2007-09-24T20:30:00.000+03:00

Oudon saannollisia nama etaisyydet taalla Balkanilla: istuin taas seitseman tuntia linja-autossa. Edelliset yhta pitkat etapit olivat Tiranan ja Ohridin, Prishtinan ja Podgorican seka Dubrovnikin ja Sarajevon valilla. Ja huomenna istun seitseman tuntia junassa Budapestin-junassa. Laskin, etta kaikkiin matkoihini Balkanilla on mennyt kotimaahan palattuani 72 tuntia, tasmalleen yhta paljon kuin maailmanymparimatkan lentoihin 2005.

Tamanpaivainen reitti oli mielenkiintoinen ja on tuskin ollut kaytossa kovin monta vuotta. Sarajevossa on kaksi linja-autoasemaa, Bosnian ja serbitasavallan. Jalkimmainen on Dobrinjassa 10 km lentokentan suuntaan. Sielta lahtee Belgradiin muistaakseni nelja vuoroa paivassa. Mina kaytin keskustan asemaa, josta lahtee yksi vuoro aamuisin klo 6.00 ja yksi iltaisin. Tama maksoi 29 KM (14,50 euroa), serbibussi olisi ollut 20 KM. Auto ajoi ensin Bosnia-Hertsegovinan puolta ja siirtyi sitten serbitasavaltaan, minka saattoi huomata ainoastaan kylttien kirjaimiston muuttumisesta kyrilliseksi ja jostain satunnaisesta Serbian lipusta siella taalla. Autoradiosta kuului serbitasavallan lahetys, koska auto oli belgradilaisen Lastan omistama ja kuljettaja nahtavasti serbi. Rahastaja haipyi matkan puolivalissa pienesta luukusta bussin alustaan ja otti siella parin tunnen unet.

Aamu oli sumuinen ja niityt kuuran peitossa. Vuorilla oli ollut yolla pakkasta. Olen kuvannut koko matkan ajan ikkunasta maisemia, joskin heijastukset ovat olleet valilla kiusana. Puhki ammuttuja ja poltettuja taloja nakyi Sarajevon kantonissa viela paljon, mutta ne loppuivat serbialueille tultaessa.

Ylitimme Serbian rajan Tuzlan itapuolella Zvornikissa. Sita ennen auto seurasi parikymmenta kilometria Ivo Andricin kuvaaman ja varsin kauniin Drina-joen vartta. Zvornikissa ajettiin siltaa pitkin Serbian puolelle. Rajamuodollisuuksiin ei mennyt kuin vartti. Sitten Bosnian vuoristot jaivat taakse ja maisema muuttui tasaiseksi ja etelaisen Balkanin jalkeen suorastaan yksitoikkoiseksi; olin jo ehtinyt tottua vuoriin.

Belgradissa on jotain hassakkaa, tenniskisa tai muuta tapahtumaa, ja taksilakko. Hotellit ovat niin taynna, etten paassyt Royaliin, vaan jouduin menemaan Unioniin Kosovskalle. Minulla on nyt matkan kallein (44 euroa) ja pienin (ehka viisi neliota) huone. Vain joskus Hongkongin Chunking Mansionsissa olen asunut viela pienemmassa.

Danilo Kisin teokset ovat ilmestyneet uutena laitoksena. Ostin pari kirjaa, jotka minulla jo on, mutta tarvitsen kopiot apurahoja hakiessa. Tasavallanaukion laidalla olevasta Stubovi kulture -kustantamon kirjakaupasta onnistuin kerjaamaan ilmaiseksi Nenadin romaanin Konacari seka David Albaharin tuoreimman romaanin Ludvig ja pari vuotta vanhan kokoelman "Epatavallisia tarinoita", jotka ovat muutaman rivin mittaisia minimalistisia kertomuksia. Kustantamo saasti postimaksun, ja mina sain kirjat heti.

Budapestin-juna lahtee huomenna 7.52 ja on perilla puoli neljalta. Sitten ei ole enaa muuta kuin lento kotiin. Onneksi Suomeen on luvattu lamminta, niin totuttelu on helpompaa.

Sarajevo 4

2007-09-23T21:42:00.000+03:00

Kumma paikka tama nettiklubi: aika pitaa maksaa etukateen (45 minuuttia 1,50 KM tai Bosnian konvertabelna markaa eli 75 senttia), sitten pitaa siristella hamarassa sinisessa valossa, samanlaisessa kuin jossain julkisissa vessoissa narkkarien takia, nappaimia tuskin erottaa ja tupakansavu kirvelee silmissa ja sieraimissa. Balkania tamakin, siita todistaa myos taustalla raikuva Bijelo dugmen tuttu savel.

Tanaan opin, etta taalla ei kerta kaikkiaan pida lahtea ylittamaan suojatieta vihrealla vaan on mentava pain punaista niin kuin muutkin. Olin kaksi kertaa jaada alle, kun joku kaahari kaantyi vasemmalle. Eika saa tilata mita tahansa čorbaa, ettei tule lehmanmahaa. Onneksi maha on minulle tuttua yksista sierraleonelaisista haajuhlista, on sikalaista juhlaruokaa (tuo sikalaista nayttaa ilman pisteita sianruoalta - onneksi parin paivan paasta on tutut aakkoset nappaimissa).

Painelin aamulla trollikalla runsaan kymmenen kilometrin paahan Dobrinjaan. Se on serbitasavallan rajoilla, mutta ei ilmeisesti viela sen puolella, lahella lentokenttaa. Yhta serbikylaa sekin. Osuin ortodoksikirkkoon ristiaisten aikaan. Poju kiljui kuin possu, jota kuohitaan. Olisin voinut ottaa taksin ja ajaa lentokentan lahelle katsomaan sita tunnelia, jonka kautta jotkut paasivat pois Sarajevosta piirityksen aikaan, mutta siita tuli juuri hiljattain filmi Slovenian tv:sta. Nenadia oli pyydetty filmiin mukaan, mutta han ei ole lainkaan kiinnostunut siita tunnelista. Ehka siksi, etta se oli tarkoitettu harvoille valituille.

Nenad vei minut paivalla katsomaan vanhaa juutalaista hautausmaata. Se on rinteessa Sarajevon ylapuolella, ei-kenenkaan-maalla serbien ja bosniakkien linjojen valissa. Moni kuoli yrittaessaan paeta sen kautta. Hautakivissa nakyi kranaattien jattamia jalkia, osa kivista oli kaatunut. Sitten kavimme stadionilla, jonka sivukentalle jouduttiin piirityksen aikana hautaamaan kuolleita. Se on aivan taynna muistomerkkeja, toisessa paassa kristittyjen ja toisessa muslimien. Kadun toisella puolella on toinen hautausmaa, jossa muslimit, kristityt ja ateistit ovat sikin sokin. Yksi hauta kuului Nenadin 1993 kuolleelle aidille. Sarajevon puistot ovat niin taynna hautoja, etta uusi hautausmaa piti perustaa parinkymmenen kilometrin paahan.

Muuten, tuntuu hiukan oudolta nahda burkhia Euroopassa, mutta taalla on tullut vastaan muutama. Kuulin kotoa, etta jotkut suomalaiset (!) ovat perustamassa puoluetta, joka rupeaa puolustamaan muslimikulttuuria ja -tapoja Suomessa. Toivottavasti eivat burkhia. Sitten naamioitumiskielto pitaa kumota tarpeettomana, ja kuka tahansa vastaantulija voi olla uhka hengelle ja terveydelle.

Pitaisi vieda muutama kortti postilaatikkoon, kun vain loytaisi postilaatikon. Paaposti on tuossa pienen matkan paassa, mutta ei siella mitaan postilaatikkoja ole. Aamulla on nousu viidelta ja Belgradin-bussi lahtee kuudelta.

Sarajevo 3

2007-09-22T22:05:00.001+03:00

Paatin jaada Sarajevoon viela huomiseksi ja yopya ennen kotiin paluuta Belgradissa tai Suboticassa. Ehka Belgradissa, koska on asiaa kirjakauppoihin ja siella on tuttu hotelli, Royal, ei sitten tarvitse etsia. Voisin jatkaa tata Balkanin-kierrosta viela vaikka kuinka kauan, mutta kotivaki ja tyot odottavat. Pitaa valmistella Turun kirjamessuille osallistumista Mansardan (siis itseni) ja Slovenia-seuran kanssa.

Tapasin asken Senadin Musabegovićin, runoilijan, joka oli Vilenicassa kaksi viikkoa sitten. Olimme Collegium Artisticumissa kansainvalisen taidenayttelyn avajaisissa. Yllattaen tapasin siella slovenialaisen tutun, Andrej Medvedin, joka on runoilija ja Obalne galerije -nayttelyjen johtaja Koperissa. Juttelin myos Jusuf Hadžifejzovićin kanssa. Hanen kertoi esittaneensa performanssia Helsingissa Suurkirkon edessa vuonna 1994.

Nenadin kanssa join kahvit Čobanijan lahella jokirannassa. Huomenna han nayttaa minulle jotain Sarajevon piirityksen paikkoja. Kun tuli puhetta siita, miten oli mahdollista olla serbina Bosnian armeijassa, han muistutti, ettei han edusta mitaan kansallisuutta ja puhuu jugoslaavia. Tama on totta, han haluaa pysytella kaikkien kansallisuus- ja kielijakojen ulkopuolella. Bosnian armeijasta han tasmensi, etta siita tuli vasta myohemmin bosniakkien armeija, mutta alkuaan siina olivat kaikki ne, jotka halusivat puolustaa Bosniaa. Nenadin mielesta hanen velvollisuutensa oli olla mukana.

Kavin aamulla pienessa museossa, jossa kerrotaan Sarajevon historiasta Itavalta-Unkarin liittamisen ja ensimmaisen maailmansodan valisella ajalla. Museon seinassa on laatta, jossa kerrotaan etta Gavrilo Princip ampui silta kohtaa Itavallan arkkiherttuaparin 1914. Museossa olivat Principin housut ja olkalaukku. Korttelin paassa olevan kaupan ikkunassa oli esilla melkein samanlaisia laukkuja.

Kaduilla on ollut tanaan vilkasta, paljon ihmisia viettamassa vapaapaivaa. Paivalla on kuuma mutta iltaisin lampo laskee muutamaan asteeseen. Ostin kokoelman bosnialaisia sevdalinkoja ja jotain uudempaa musiikkia.

Sarajevo 2

2007-09-22T22:05:00.000+03:00

Paatin jaada Sarajevoon viela huomiseksi ja yopya ennen kotiin paluuta Belgradissa tai Suboticassa. Ehka Belgradissa, koska on asiaa kirjakauppoihin ja siella on tuttu hotelli, Royal, ei sitten tarvitse etsia. Voisin jatkaa tata Balkanin-kierrosta viela vaikka kuinka kauan, mutta kotivaki ja tyot odottavat. Pitaa valmistella Turun kirjamessuille osallistumista Mansardan (siis itseni) ja Slovenia-seuran kanssa.

Tapasin asken Senadin Musabegovićin, runoilijan, joka oli Vilenicassa kaksi viikkoa sitten. Olimme Collegium Artisticumissa kansainvalisen taidenayttelyn avajaisissa. Yllattaen tapasin siella slovenialaisen tutun, Andrej Medvedin, joka on runoilija ja Obalne galerije -nayttelyjen johtaja Koperissa. Juttelin myos Jusuf Hadžifejyovićin kanssa. Hanen kertoi esittaneensa performanssia Helsingissa Suurkirkon edessa vuonna 1994.

Nenadin kanssa join kahvit Čobanijan lahella jokirannassa. Huomenna han nayttaa minulle jotain Sarajevon piirityksen paikkoja. Kun tuli puhetta siita, miten oli mahdollista olla serbina Bosnian armeijassa, han muistutti, ettei han edusta mitaan kansallisuutta ja puhuu jugoslaavia. Tama on totta, han haluaa pysytella kaikkien kansallisuus- ja kielijakojen ulkopuolella. Bosnian armeijasta han tasmensi, etta siita tuli vasta myohemmin bosniakkien armeija, mutta alkuaan siina olivat kaikki ne, jotka halusivat puolustaa Bosniaa. Nenadin mielesta hanen velvollisuutensa oli olla mukana.

Kavin aamulla pienessa museossa, jossa kerrotaan Sarajevon historiasta Itavalta-Unkarin liittamisen ja ensimmaisen maailmansodan valisella ajalla. Museon seinassa on laatta, jossa kerrotaan etta Gavrilo Princip ampui silta kohtaa Itavallan arkkiherttuaparin 1914. Museossa olivat Principin housut ja olkalaukku. Korttelin paassa olevan kaupan ikkunassa oli esilla melkein samanlaisia laukkuja.

Kaduilla on ollut tanaan vilkasta, paljon ihmisia viettamassa vapaapaivaa. Paivalla on kuuma mutta iltaisin lampo laskee muutamaan asteeseen. Ostin kokoelman bosnialaisia sevdalinkoja ja jotain uudempaa musiikkia.

Sarajevo

2007-09-21T18:15:00.000+03:00

Taas vaihtui maa ja yksi enaa puuttuu ex-Jugosta, nimittain Serbia. Kun viela palaan Vojvodinan kautta Unkariin, niin sitten on autonomiatkin katsastettu.

Jos joku joskus haluaa seurata jalkiani, niin pitaa maksaa 150 kunaa eli 20 euroa ja hypata klo 8.00 (tai illalla, oliko se 22.00?) autoon Dubrovnikissa. Sen piti olla taalla kahdelta mutta se oli vasta kolmelta. Tunti meni raja-asemilla, ja niita on matkalla kolme. Tito halusi aikanaan antaa Bosnialle kaistaleen rannikkoa, joten nykyaan matkustajat joutuvat passintarkastukseen sen kummassakin paassa ja lisaksi Bosnian rajalla sitten kun on paasty kaantymaan Mostarin-tielle. Mostarissa on yha paljon puhki ammuttuja taloja ja niita on matkan varrella muutenkin, mutta uusia rakennetaan koko ajan. Osa raunioista oli kadonnut edellisen matkani jalkeen luonnollisella tavalla: puskat ja puut olivat nielaisseet ne nakymattomiin. Sodan jaljet muuten nakyivat selvasti myos Kosovo poljen seudulla Prishtinan lansipuolella. Huomasin matkalla yhden hajotetun ortodoksikirkon.

Nenad tuli asemalla vastaan ja naytti hotellini, Čobanijan. Se ei ole ihan halpa, 40 euroa, Sarajevossa voisi yopya muutamalla eurolla, mutta halusin majapaikan keskustan lahelta enka mistaan Alapašinon kerrostalosta puolen tunnin ratikkamatkan paassa, kuten viimeksi. Sitten kavelimme Baščaršijaan eli basaarialueelle ja soimme "begova čorbaa" eli begin tai beyn keittoa jossain pienessa ravintolassa. Sitten Nenad vei minut toiseen paikkaan kahville ja travaricalle. Nenad Veličković on sarajevolainen kirjailija, serbi, joka pysytteli kaupungissa piirityksen ajan ja oli muslimien puolella. Voi olla, etta eras hanen sotaromaaninsa julkaistaan suomeksi.

Dubrovnik

2007-09-20T19:47:00.000+03:00

Kiipesin aamulla Kotorin linnoitukseen, josta on hieno nakyma Kotorinlahdelle ja muurien eristamaan kolmiomaiseen vanhaankaupunkiin. Iltapaivalla istuin kaksi tuntia bussissa, ylitin jalleen Kroatian rajan ja jain autosta Dubrovnikissa. Mummot ja papat ovat aina linja-autosemalla tyrkyttamassa huonetta. Lupasin ottaa silta, jonka kamppa on lahinna, etten joudu raahaamaan laukkua. Voiton vei tati, jonka talo on asemaa vastapaata tien toisella puolella alle sadan metrin paassa.

Dubrovnikissa olen kuin kotona, koska kielikurssista on vasta vuosi. Katselen tuttuja paikkoja, juon espresson Stradunilla ja ostan evasta huomista kuuden tunnin bussimatkaa varten. Nenad Velickovic tulee vastaan; han on etsinyt minulle hotellin.

Metsapalon jaljet Dubrovnikin ymparistossa ovat karmeita. Laajoja alueita on palanut poroksi ja tienvarren puut ovat mustia. Rinteita raivataan. Tulipalot riehuivat elokuun alkupuolella.

Kotor

2007-09-19T21:19:00.001+03:00

Tama matkablogi etenee kronologisesti ja paikkakunnittain, koska en tiennyt lahtiessa itsekaan, onnistuuko tama reitti. Kylla onnistui ja paremmin kuin odotin. Kaivoin ennen lahtoa verkosta muiden kokemuksia omin pain matkailusta Albaniassa, Kosovossa ja Montenegrossa, koska eivat nama mitaan ihan tavallisia turistiseutuja ole. Montenegrossa suomalaisia kay jonkin verran, helpoimmin paivamatkalla Dubrovnikista. En tieda, onko matkailulla jotain tekemista sen kanssa, etta verkkoyhteydet toimivat taalla Adrianmeren rannikolla paremmin kuin sisamaassa Titogradissa, tuskin.

Kun jatkan huomenna linja-autolla Herceg Noviin ja sielta Dubrovnikiin, kaikki siita eteenpain on tuttua, lukuun ottamatta Sarajevon ja Belgradin valia. 2004 matkustin Sarajevosta Banja Lukan kautta Zagrebiin ja Ljubljanaan, mutta nyt taytyy kayttaa toista yhteytta. Jos ehdin, yovun Danilo Kisin kotikaupungissa Suboticassa. Eilen tulin Montenegroon Albaharin syntymakaupungin Pecin kautta. Saan talla tavalla tilaisuuden kunnioittaa naita hienoja kirjailijoita.

Nyt olen Kotorissa. Tulin aamulla bussilla Podgoricasta. Olisin halunnut pysahtya Cetinjessa, mutta matkalaukku painaa enka viitsinyt nahda vaivaa (ainakin matkalaukku on yha tallella, oli viisasta tayttaa se kirjoilla, mutta pian ongelmana on lentokone). Montenegroon tulen taatusti uudestaan, koska yksi takalainen kirjailija kiinnostaa Mansardaa, siis minua. Olisin halunnut tavata hanet jo talla matkalla, mutta kaikkea ei millaan ehdi. En uskaltanut sopia tapaamisesta, koska han, siis Andrej Nikolaidis, asuu Ulcinjissa Albanian rajalla, en tunne hanta henkilokohtaisesti ja koska matkareittini ja -aikatauluni olivat viela muutama paiva sitten auki.

Kotor on kuin Dubrovnik, Cavtat, Trogir ja muutama muu tuttu Dalmatian paikka yhdessa. Hotellien hinnat ovat nousseet huimasti sitten vuoden 2005 (LP: Vardar 25 euroa, nyt 95-145, Marija 45, nyt 65 euroa), mutta onnistuin saamaan Rendez Vousista kahden hengen huoneen 35 eurolla omaan kayttooni. Hotelli on vanhassa kivitalossa torin laidalla, venetsialaisvaikutteisen kulttuurin keskella lahella serbianortodoksista kirkkoa, jossa pappi ottaa kuvia matkailijoista ikonostaasin edessa. Kirkko on rakennettu 1195 Uros Nemanjan pojan Vukanin aikana. Samalla torilla on Pyhan Luukkaan kirkko, jossa on kaksi alttaria, katolinen ja ortodoksinen. Enpa ole sellaista ennen nahnyt.

Montenegrolaiset sanovat puhuvansa "crnogorskia" eli montenegroa mutta pitavat itseaan serbeina tai ainakin heidan lahisukulaisinaan. Tosin Dukljan ja Zeta muodostivat oman valtion jo keskiajalla, ja myos kroaateilla taitaa olla jotain sanottavaa niiden historiassa. Taalla on turha mainita Suomea ja Ahtisaarta, koska montenegrit tekevat sen itse. Taksikuskin yksinpuhelu Kosovon uudelleenvaltaamisen valttamattomyydesta ja katukauppiaan kommentti "Ahtisaari on yksi mustalainen" kertovat paljon. Ja se, etta suurin matkailijaryhma ovat venalaiset. Yksi pietarilainen oli kauhuissaan, kun kerroin kayneeni Albaniassa ja Kosovossa, koska hanesta albaanit ovat yhta murhanhimoisia kuin tsetseenit. Yrita siina sitten liikkua Balkanilla ilman ennakkoluuloja.

Kotor

2007-09-19T21:19:00.000+03:00

Tama matkablogi etenee kronologisesti ja paikkakunnittain, koska en tiennyt lahtiessa itsekaan, onnistuuko tama reitti. Kylla onnistui ja paremmin kuin odotin. Kaivoin ennen lahtoa verkosta muiden kokemuksia omin pain matkailusta Albaniassa, Kosovossa ja Montenegrossa, koska eivat nama mitaan ihan tavallisia turistiseutuja ole. Montenegrossa suomalaisia kay jonkin verran, helpoimmin paivamatkalla Dubrovnikista. En tieda, onko matkailulla jotain tekemista sen kanssa, etta verkkoyhteydet toimivat taalla Adrianmeren rannikolla paremmin kuin sisamaassa Titogradissa, tuskin.

Kun jatkan huomenna linja-autolla Herceg Noviin ja sielta Dubrovnikiin, kaikki siita eteenpain on tuttua, lukuun ottamatta Sarajevon ja Belgradin valia. 2004 matkustin Sarajevosta Banja Lukan kautta Zagrebiin ja Ljubljanaan, mutta nyt taytyy kayttaa toista yhteytta. Jos ehdin, yovun Danilo Kisin kotikaupungissa Suboticassa. Eilen tulin Montenegroon Albaharin syntymakaupungin Pecin kautta. Saan talla tavalla tilaisuuden kunnioittaa naita hienoja kirjailijoita.

Nyt olen Kotorissa. Tulin aamulla bussilla Podgoricasta. Olisin halunnut pysahtya Cetinjessa, mutta matkalaukku painaa enka viitsinyt nahda vaivaa (ainakin matkalaukku on yha tallella, oli viisasta tayttaa se kirjoilla, mutta pian ongelmana on lentokone). Montenegroon tulen taatusti uudestaan, koska yksi takalainen kirjailija kiinnostaa Mansardaa, siis minua. Olisin halunnut tavata hanet jo talla matkalla, mutta kaikkea ei millaan ehdi. En uskaltanut sopia tapaamisesta, koska han, siis Andrej Nikolaidis, asuu Ulcinjissa Albanian rajalla, en tunne hanta henkilokohtaisesti ja koska matkareittini ja -aikatauluni olivat viela muutama paiva sitten auki.

Kotor on kuin Dubrovnik, Cavtat, Trogir ja muutama muu tuttu Dalmatian paikka yhdessa. Hotellien hinnat ovat nousseet huimasti sitten vuoden 2005 (LP: Vardar 25 euroa, nyt 95-145, Marija 45, nyt 65 euroa), mutta onnistuin saamaan Rendez Vousista kahden hengen huoneen 35 eurolla omaan kayttooni. Hotelli on vanhassa kivitalossa torin laidalla, venetsialaisvaikutteisen kulttuurin keskella lahella serbianortodoksista kirkkoa, jossa pappi ottaa kuvia matkailijoista ikonostaasin edessa. Kirkko on rakennettu 1195 Uros Nemanjan pojan Vukanin aikana. Samalla torilla on Pyhan Luukkaan kirkko, jossa on kaksi alttaria, katolilainen ja ortodoksinen. Enpa ole sellaista ennen nahnyt.

Montenegrolaiset sanovat puhuvansa "crnogorskia" eli montenegroa mutta pitavat itseaan serbeina tai ainakin heidan lahisukulaisinaan. Tosin Dukljan ja Zeta muodostivat oman valtion jo keskiajalla, ja myos kroaateilla taitaa olla jotain sanottavaa niiden historiassa. Taalla on turha mainita Suomea ja Ahtisaarta, koska montenegrit tekevat sen itse. Taksikuskin yksinpuhelu Kosovon uudelleenvaltaamisen valttamattomyydesta ja katukauppiaan kommentti "Ahtisaari on yksi mustalainen" kertovat paljon. Ja se, etta suurin matkailijaryhma ovat venalaiset. Yksi pietarilainen oli kauhuissaan, kun kerroin kayneeni Albaniassa ja Kosovossa, koska hanesta albaanit ovat yhta murhanhimoisia kuin tsetseenit. Yrita siina sitten liikkua Balkanilla ilman ennakkoluuloja.

Podgorica

2007-09-18T19:50:00.000+03:00

Kaikista kaymistani Balkanin maista parhaat internetyhteydet ovat olleet Tiranassa ja Prishtinassa, takkuisimmat Ohridissa ja taalla Podgoricassa (entisessa Titogradissa), Montenegrossa. Maantieyhteydet ovat yllattavasti paljon paremmat kuin tietoliikenneyhteydet. Tiranasta Strugaan. Prishtinasta Podgoricaan. Seitseman tunnin bussimatka vuorten yli uudella autolla ja asfaltoitua hyvakuntoista tieta pitkin oli vaivaton. Komeita maisemia, vaikka rotkon reunalla keikkuminen ei aina tuntunut kivalta. Sita joutui silti kokemaan harvoin, oikeastaan odotin jylhempia nakymia. Rajamuodollisuudet eivat vieneet paljon aikaa.

Lonely Planet ei kehu Podgoricaa kovin kummoiseksi paikaksi, mutta kylla tata yhden illan katselee. Keskusta on varsin vauraan nakoinen, hienoja kauppoja, kahviloita ja ravintoloita, mutta hintataso suomalaiselle huomattavan halpa. Tuttuja minulla ei taalla ole. Jatkan huomenna Kotorinlahden suuntaan. Siita voi jo paatella, minne olen menossa seuraavaksi ja millainen reittini suurin piirtein on, koska paluulentoni on Budapestista.

Prishtina 2

2007-09-17T22:11:00.000+03:00

Lahdin aamulla kymmenen kilometrin paassa Prishtinasta kaakkoon sijaitsevaan Gratsanitsan kylaan. Siella on Serbian kuninkaan Milutinin 1300-luvulla rakennuttama luostari ja kirkko. Kirkossa on yhta vanhoja hienoja freskoja. Luostarissa asuu muutama nunna. Yksi kuljeskeli edestakaisin nurmikolla ja alkoi huutaa minulle serbiaksi. Luulin, ettei han tykannyt siita, kun kuvasin kirkkoa (ulkopuolelta, mika on taysin sallittua). Han huuteli kuitenkin aivan omiaan: "Tappoivat meidan paaministerin. Tekevat aina pahaa meille." Han tarkoitti varmaan Zoran Djindjicia.

Luostarin takapihalla on ruotsalaisten rauhanturvaajien tukikohta. Yksi oli portilla vartiossa. Turvallisuudesta puhuttaessa han sanoi, etta ainoa vaarallinen asia hanen pestinsa aikana on ollut tohelo liikenne. Ja kertoi, etta 45 asteen helteessa tuli hiki univormussa.

Gratsanitsa on taysin serbialainen kyla, oikeastaan pieni serbivaltio Kosovon sisalla. Valuuttana on Serbian dinari eika euro. Euroilla voi maksaa, mutta takaisin saa dinareja. Lahetin kokeeksi postikortin, mutta postin rouva ei suostunut nayttamaan, millaisen merkin han siihen liimaa, YK:n merkin (jollaisia Kosovossa kaytetaan, osan aiheet ovat kosovolaisia) vai Serbian. Han muuttui hyvin tympeaksi heti kun huomasi, etta kortti oli osoitettu Suomeen. Kavin syomassa cevapeja (tosin ensin mietittyani, onko syyta tukea edes muutamalla eurolla Kosovon serbeja). Lihan alkuperaa en tieda, mutta jogurtti oli valmistettu Bosnian serbitasavallassa. Olut oli albaanituote, Pejasta (sen serbiankielinen nimi on Pec, Albaharin syntymapaikka).

Tapasin illalla arkeologi, kirjailija Edi Shukriun, joka on ollut mukana Kosovon politiikassa 1990-luvun alusta, vuosia parlamentissa ja myos hallituksen varaulkoministerina. Katolilaisen, Skopjessa syntyneen aitinsa puolelta Edi on sukua aiti Teresalle. Isan suku on Prizrenista. Edin mies oli melkein kymmenen vuotta Jugoslavian vankiloissa ja katosi salaperaisesti samana paivana kun han vapautui Dubrovon (Kosovossa) vankilasta 1999. Nato pommitti kaupunkia kaksi paivaa myohemmin, mutta han oli kadonnut jo sita ennen. Hanen ruumistaan ei ole koskaan loydetty. Kosovon parlamentin edessa on aita taynna vuosia sitten kadonneiden ihmisten haalistuneita kuvia. Natosta Edi sanoi, etta ilman pommituksia albaanit olisivat joutuneet kansanmurhan uhriksi. Tasta tuskin on epailysta, vaikka joidenkin mielesta paljon suurempi paha oli se, etta Nato tuli apuun Bosniassa ja Kosovossa. Innokkaampia amerikkalaisten ystavia kuin albaanit saa hakea.

Koska tanaan on kansainvalinen kulttuuripaiva, Edia oli haastateltu Kosovon televisioon. Katselimme haastattelun hotellin aulan televisiosta. Edi kertoi niin paljon surullisia tarinoita Kosovosta, etten pysty kirjaamaan niita tahan. Hyva, jos saan ne jotenkin jarjestykseen omassa paassani.

Prishtina

2007-09-16T23:42:00.000+03:00

Ohridin hotellin nettiyhteydet olivat niin onnettomat, etta postit sai luetuksi vain kerran paivassa ja paivitykset jaivat tekematta. PEN:in kielikomitean kaksipaivainen kokous paattyi. Ensimmaisena paivana keskusteltiin aiheesta "Kirjallisuus ja yleva (tai subliimi)", toisena kasiteltiin komitean juoksevia asioita ja hyvaksyttiin lausunto aromuunien tai aromanien (romanialle sukua oleva vahemmistokieli Balkanilla) kielitilanteesta. Ruotsalainen Terry Carlbom (jonka suku on muuttanut Ruotsiin 1500-luvulla Kruunupyysta) palautti akateemisen keskustelun maan pinnalle toteamalla, etta "i Sverige finns det inte mera nagot sublimt", mutta etta sen pitaisi toki olla epamuodikkuudestaan huolimatta yha tavoittelun arvoinen asia.

Ensimmaisena paivana oli runoilta Pyhan Sofian kirkossa, jonka yksi freskomaalaus on innoittanut Eira Stenbergia kirjoittamaan runokokoelman Partainen madonna, toisena paivana tehtiin veneretki Sveti Naumin luostariin Albanian rajalle.

Tulin Prishtinaan linja-autolla Skopjesta. Matka kesti vajaat kaksi tuntia. Asun Ilirija-hotellissa, jonka pitkilla hamarilla kaytavilla ja kymmenissa huoneissa on muutaman turistin lisaksi pelkkia haamuja. Respan koukut ovat taynna avaimia. Vesihanasta purskahti ruskeaa vetta ikaan kuin kukaan ei olisi avannut hanaa viikkoihin. Kaduilla on rauhallista, elama vaikuttaa ulkonaisesti normaalilta, poltetut talot on rakennettu uudelleen. Pahimmat palovammat ovat ihmisten mielissa.

Kavin illalla edinburghilaisen papin Donaldin kanssa syomassa ja tapasimme newyorkilaisen poliisin, joka on ollut taalla toissa yhdeksan kuukautta. UN-autoja tulee vastaan silloin talloin. Bussimatkan varrella poliisit vartioivat jalkapallo-ottelua yhdella kentalla.

Aioin jaada yhdeksi yoksi, mutta saatan jaada toiseksikin, koska arkeologian professori Edi Shukriu ehdotti tapaamista huomenna iltapaivalla. Ehtisin katsella vahan enemman paikkoja, eihan voi tietaa miksi Kosovon tilanne muuttuu neuvottelujen ja marraskuun vaalien jalkeen. Mitahan tarkoittaa roskapontossa nakemani kirjoitus "Pakoja e Ahtisaarit"? Kysyin yhdelta prishtinalaiselta, mutta han ei suostunut sanomaan. Kun kysyin, tarkoittaako se jotain myonteista vai kielteista, han vastasi etta kielteista. Olen kylla kuullut Ahtisaaresta enemman kehuja kuin haukkuja. Monet jaksavat vielakin odottaa ja hyvaksyvat sen, etta Kosovo ei saa itsenaisyytta yhdessa yossa, mutta saa sen kuitenkin. Mutta mita tekevat karsimattomat, jos lansimaat antavat Venajan Serbian takapiruna sanella Kosovon jakamisen tai jotain muuta jarjetonta?

Ohrid 2

2007-09-15T09:51:00.000+03:00

Albaniassa oli iltapaivisin sahkokatkoja huonon verkon ja ylikuormituksen takia. Generaattorit jyrisivat kaduilla. Ohridin upeassa Millenium Palacessa oli vuorokauden mittainen tietoliikennekatko, nettiyhteydet poikki.

Nyt pitaa kiirehtia palaveriin.

Ohrid

2007-09-13T21:30:00.000+03:00

Kun en onnistunut viime vuonna pistaytymaan Albaniassa Mekedoniasta kasin, paatin kokeilla tana vuonna toisin pain. Matkustin linja-autolla Tiranasta Strugaan ja sielta taksilla Ohridiin. Matka kesti kuusi tuntia, niista yksi meni rajalla passintarkastuksessa. Sain matkaseuraksi Tetovosta kotoisin olevan albaanin, joka oli ollut sukuloimassa Tiranassa. Yksi hanen serkuistaan oli paennut 1980-luvun lopulla Miloševićin vainoja Jugoslaviasta Albaniaan. Aika erikoinen ratkaisu, mutta mies oli sailynyt hengissa ja tavannut sukulaisia uudestaan 90-luvun puolivalissa.

Sama albaani kertoi albaanien tilanteesta Makedoniassa ja Kosovossa. Ahtisaari sai paljon kehuja, itse asiassa tuttavani piti taman ehdotusta ainoana mahdollisuutena. Olimme samaa mielta serbien ja venalaisten aiheuttamasta uhasta, jonka syyna on molempien ylimielinen suhtautuminen naapureihinsa ja typera takertuminen menneisyyteen. (Hakamies viittasi jalkimmaisten osalta varovasti tahan suuntaan, mutta hankaan ei sanonut asiaa suoraan eika vetanyt siita taysin luonnollisesti seuraavaa johtopaatosta. Silti eduskunnan menneisyyden haamut haukkuivat tamankin varovaisen ilmaisun yya:n hengessa.)

Kun puhuttiin Albaniasta, niin sen paasiassa saksalainen autokantakin sai selityksen, johon olin itsekin mielessani paatynyt: hienot mersut on varastettu, vanhahkot paketti- ja kuorma-autot hankittu kaytettyna ja monien kyljissa ovat yha saksalaisten firmojen nimet ja logot. Bitburger naytti olevan yksi suosituimmista. CIA:n raportin mukaan 60 % Albanian kansantuotteesta on kuulemma peraisin harmaasta taloudesta. Samoilla salakuljetus-, prostituutio- ym. rahoilla mafiosot pystyttavat Tiranan keskustaan hienoja kerrostaloja, joiden neliohinnat ovat suurempia kuin Helsingissa.

Kohta Millenium Palacessa alkaa PEN-klubin tervetuliaislounas. Kaytavalla tapasin jo slovenialaisen Ivo Frbežarin, joka oli lauantaina Vilenicassa. Iltakoneella Ljubljanasta saapuu Patrizia, joka vei minut keskella yota spagetille Triesteen.

Kruja

2007-09-12T20:40:00.000+03:00

Aloittavat huomenna ramadanin. Ties millaisia ruokalistoja taalla sen jalkeen on.

Tunnin paasta alkaa Albania-Hollanti-ottelu. Tapaamani saksalainen piti minua ilmeisesti aivan sivistymattomana, kun kysyin mista siina otellaan - mista mina olisin voinut tietaa, kun urheilulajeja on satoja, toinen toistaan omituisempia. Kyse oli kuitenkin jalkapallosta. Hollantilaisia pelleja asuu samassa hotellissa, yksikin mohomahainen ukko, joka kulkee hame paalla ja naama Hollannin vareilla tohrittyna. Kadulla tulkee vastaan lisaa hollantilaisia pelleja. Skanderbeginaukio oli puoli tuntia sitten ihan sekaisin: albaanit viilettavat Albanian lippu yllaan pyoralla ja mopolla, lippuja heiluu autojen ikkunoista, autot huudattavat torvea, poliisiautot ujeltavat, minareetisssa mylvii muezzin. Kaikki ihan sekaisin. Mita sitten tapahtuu, kun ramadan alkaa ja Albania voittaa tai haviaa? Kumpi on pahempi? En halua olla lahella, kun balkanilaiset jalkapallohullut alkavat riehua. Ei tarvitsekaan - aamulla hyppaan bussiin ja viiden tunnin paasta olen maasta poissa.

Paivalla kavin Krujassa, 40 km Tiranasta pohjoiseen. Komea kaupunki vuorilla, sielta naki Adrianmerelle saakka. Kruja oli Albanian kansallissankarin Skanderbegin linnoitus- ja hallintokaupunki 1400-luvulla.

Asken poikkesin Kansallismuseossa. Kolmessa kerroksessa Albanian historia luolaihmisten kaudesta Hoxhan kivikauteen. Pari seinaa oli taynna Hoxhan kommunistien murhaamien ihmisten nimia (laskin 3500, mutta koska melkein kaikki tekstit olivat albaaniksi, en saanut selkville, mita luku 37000 tarkoitti). Vitriineissa oli uhreilta jaaneilta esineita, ensin fasisminvastaisen sodan uhrien ja sitten kommunistien tappamien. Viimeiset tapettiin 1991, vasta kuusitoista vuotta sitten.

Berat

2007-09-11T23:36:00.000+03:00

Berat on 120 km Tiranasta etelaan. Bussimatka sinne kesti melkein kolme tuntia, ja kun viimeinen bussi Tiranaan lahti jo 15.30 (albaanit eivat nahtavasti matkustele iltaisin, koska mistaan ei paase neljan jalkeen takaisin muulla kuin taksilla), en ehtinyt olla perilla kunnolla paria tuntiakaan. Aamu nimittain tuhlaantui kansainvalisten jatkoyhteyksien selvittamiseen, koska jokainen bussifirma myy lippuja eri paikassa, eika kukaan oikein tieda missa. Yhden firman kuski tai rahastaja ei tieda mitaan toisen firman vuoroista. Linja-autoasemiakin on monta, ne on siroteltu ympari kaupunkia ja bussit saattavat yhtakkia vaihtaa lahtopaikkaa.

Beratin bussi teki kiepauksen Durresin kautta ja seurasi hetken Adrianmeren hiekkarantoja. Berat on vanha kaupunki, jossa on kauniita taloja ja upea linnoitus. Nousin sinne liukkaita valkoisia mukulakivia pitkin; katu naytti marmorilla paallystetylta. Linnoitus on osaksi raunioina, mutta sen sisapuolella asutaan. Vuorelta oli komea nakyma Osamijoelle ja kaupunkiin. Siella oli myos vanha kirkko.

Kaikkein arsyttavin asia Albaniassa on se, etta albaanit eivat piittaa patkaakaan ymparistosta. Jotkut kysyvat minulta, eiko Albania olekin kaunis maa. Tekisi mieli vastata etta se olisi minusta paljon kauniimpi, jos siistisitte tienvarret ja pellot. Ne on paallystetty muovipusseilla ja -pulloilla ja pientareet ovat taynna kaatopaikkoja. Vastenmielista. Samanlaista olen nahnyt Makedoniassa ja Tunisiassa, mutta Albania on epasiisteydessa ehdoton ykkonen.

Taalla on sahkokatkoksia joka paiva. Niiden varalta isommissa kaupoissa ja liikkeissa on generaattorit. Hotellissani ei ole eika kadun toisella puolella olevassa apteekissa. Mutta ei siina ole mitaan uutta - Sauvossakin on taas ollut loppukesalla ja syksylla jatkuvasti sahkokatkoksia, vaikka ei yhta pitkia kuin Tiranassa. Eika digitelevisiokaan nay kaikkina paivina. Taalla hotellihuoneen tv-kuva on pelkka haamu.
Eilinen bussituttavuus vaitti, etta poliitikot ovat tahallaan pilanneet veden voidakseen myyda pullotettua vetta kalliilla hinnalla. Onneksi tanaan satoi, joku ehka sai tynnyrinsa pohjalle muutaman litran sadevetta.

Poikkesin illalla Tiranassa lahiravintolaan ja ajattelin, etta kaipa sielta uskaltaa tilata, vaikka ruokalista oven suussa oli vain albaaniksi. Onneksi toivat englanninkielisen listan, koska paikan spesialiteetteja olivat kaikenlaiset perverssit totkut: lampaan paat, lehman aivot (onkohan taalla hulluja lehmia?), sorkat, maksat, mahalaukut, kielet ja sisaelimet. Tarkkaan tutkiessani loysin onneksi okria ja salaattia, mutta tarjoilija ei antanut minun olla kasvissyoja, vaan kantoi (tilaamatta tai vahingossa) poytaan tirisevan lihakulhon, jossa oli raaka kananmuna paalla. Nuo kolme annosta ja lasillinen punaviinia maksoivat 520 lekia eli noin nelja euroa.

Durres

2007-09-10T23:12:00.000+03:00

Menin aamubussilla Adrianmeren rannikolle Durresiin ja palasin illalla junalla, joka huudatti pillia niin etta korvia vihloi. Ehka niiden lapsilaumojen takia, jotka huusivat pimeassa ratavarressa, kun juna meni ohi. Vaunuissa ei ollut ainuttakaan ehjaa ikkunaa, vaan kaikki nayttivat silta kuin niita olisi kivitetty. Onneksi juna oli ehja ja kulki, vaikka 40 km matkaan meni toista tuntia. Durresin asemalla oli paljon kovempia kokenut juna, joka lojui kallellaan sivuraiteella. Bussit taalla eivat lahde liikkeelle ennen kuin ne on huudettu tayteen matkustajia. Niilla ei taida edes olla aikatauluja. Junilla on, niilla harvoilla rataosuuksilla, jotka Albaniassa on.

Durres oli oikeastaan viehattava paikka. Rantakadulla ja parilla puistokadulla oli paljon kahviloita, pienia ravintoloita ja jotain matkamuistomyymaloita. Ainoa jotka nayttivat puuttuvan, olivat turistit. Ainakin lansimaiset. Tapasin tanaan ehka kymmenen sellaista. Durresin kadulla kaksi unkarilaisnaista, jotka lomailevat siella viikon. Yksi israelilainen tuli samassa junassa Tiranaan. Ehka kesalla on ollut enemman matkailijoita, mutta nyt on jo syyskuu. Albania on suomalaiselle halpa maa, Turkin luokkaa. Junamatka maksoi 60 c, bussimatka, cappuccino, paikallinen olut ja pieni pitaleipa ja donerkebab kaikki 80 c, tolkkijuomat 40 c. Kun viela ostin kasan kortteja ja postimerkkeja, onnistuin tanaan tuhlaamaan perati 20 euroa. Albanian valuutta on lek.

Juttelin junassa yhden minua vahan nuoremman albaanin kanssa. Han osoittautui uushoxhalaiseksi, jonka mielesta kaikki oli paremmin 20 vuotta sitten, kun maa oli suljettu maolainen vankila. Han oli yhta vainoharhainenkin ja uskoi amerikkalaisten ja eurooppalaisten juonivan yhdessa albaanien tuhoamiseksi. Han oli asunut Saksassa ja Ruotsissa. Jalkimmainen oli ok, mutta Saksa ja Tanska natsimaita. Hm.

Durresissa on roomalainen amfiteatteri ja bysanttilaisen muurin raunioita. Amfiteatterin paalle tai hiuken sivulle on rakennettu taloja, joiden ymparisto on kaivettu auki. Teatterista on loydetty kappeli ja sielta freskoja. Arkeologisesta tutkimuksesta vastaa Parman yliopisto.

Kavin maella, jolla on kuningas Zogun palatsi. Se on suljettu sotilasalue ja rakennuksen katto on taynna mastoja ja lautasantenneja. Samalle maelle ovat Albanian nykyrikkaat rakentaneet palatsimaisia taloja, jotka on aidattu korkeilla muureilla tai metalliaidoilla. Puistossa oli taas niita betonibunkkereita, joita Hoxhan aikana rakennettiin joka nurkka tayteen kun pelattiin, etta vihollinen hyokkaa. Matkamuistomyymaloista saa niiden nakoisia tuhkakuppeja.

Kavelin jyrkanteen reunaa majakan suuntaan, mutta en paassyt sinne, koska vastaan tuli aidattu viinitarha. Jyrkanteeltakin oli kaunis nakyma Adrianmerelle. Tasanteelle ilmestyi lammaslauma ja sen perassa vanha paimen. Lampaat jyrsivat muovipusseja ja muita roskia, joita oli joka paikassa.

Durresin etelapuolella on 10 km pitka hiekkaranta, mutta Lonely Planetin mukaan sielta sai 2005 ihottumaa. En muutenkaan kay uimassa kuin ani harvoin. Nyt olisin voinut, koska taalla on lamminta kolmisenkymmenta astetta.

Museot olivat tanaan maanantaina kiinni, mutta oli muutenkin jannittava katsella paikkoja. Durres on kaupunki, jossa en oikeastaan koskaan kuvitellut kayvani.

Tirana

2007-09-10T00:19:00.000+03:00

On taalla tietokoneita ja on kannykoita ja Mersuja ja Bemareita ja hienoja ravintoloita, varsinkin joen takana Bllokussa. Ja kauhean huonokuntoisia jalkakaytavia, kuhmuisia roskaponttoja ja nuhruisia nurkkia. Rauhassa saa kulkea, kukaan ei tyrkyta mitaan eika kerjaa. Ihmiset ovat ystavallisia ja avuliaita, mutta vain jotkut nuoret puhuvat englantia, vanhemmat joskus italiaa. Lentokentalla ei ollut rahanvaihtoa ja keskustan pankit ovat kiinni, joten kesti kauan ennen kuin sain lekeja, kun yhdessa ruokakaupassa sai maksaa euroilla. Varmuuden vuoksi varasin hotellin ja kuljetuksen kentalta jo kotoa.

Skanderbegin aukion laidalla on ooppera ja museo ja kaikki seinat taynna aiti Teresan kuvia.

Tassa kaupungissa minulla ei ole tuttuja. Vilenicaan oli kutsuttu Cocoli-niminen kirjailija, mutta han ei tullut. Ehka tassa kuitenkin paasee tutustumaan paikallisiin, silla aion olla maassa torstaihin saakka.

Vilenica 3

2007-09-09T03:39:00.000+03:00

Vilenican festivaali on pian ohi. Paatostilaisuus tippukiviluolassa on pidetty, palkinnot on jaettu ja viimeiset virkut valvovat Lipican Klub-hotellin diskossa, jonka dj:na heiluu runoilija Gregor Podlogar. Kello on Suomessa pian nelja.

Ruotsinkielinen keskustelupiirimme, johon kuuluvat lisakseni Juha R. ja malmolainen kulttuurilehden toimittaja Per, kokoontui asken hotellin parvekkeella. Puhuimme 1600-luvun sodista ja esi-isiemme Prahasta ryostamista esineista ja siita, pitaisiko ne palauttaa vai ei.

Taman festivaalin kunniavieraita ovat olleet irlantilaiset. Luolassa pidetyn paatostilaisuuden jalkeen porukka soi gulassia ja joi valkoviinia ulkona ja tanssahteli irlantilaisbandin tahdissa. Triestelainen tuttu Patrizia heitti minut keskella yota kotiinsa Trebicianoon spagetille ja tunnin paasta takaisin Sloveniaan. Luna-koira ja Pepper-kissa olivat kasvaneet kesakuun jalkeen, mutta tunsivat minut yha ja rupesivat puremaan ja naykkimaan kaikessa ystavyydessa. Adriano katseli tietysti baseballia tv;sta (eiko sekin ole jotain pesapalloa?).

Huomenna yhdeksalta kuljetus Brnikin (nyk. Janez Pučnikin) lentokentalle ja sielta lento 13.15., mutta ei viela takaisin pohjoiseen. Kirjoitan, jos seuraavassakin kohteessa on tietokoneita. En tieda, kun en ole koskaan ennen kaynyt siina maassa.