Esitelmä Helsingin yliopiston varsinaissuomalaisen osakunnan 105-vuotisjuhlassa 26.3.2011

Arvoisat juhlavieraat,

Syksyllä 2010 Mansarda julkaisi Eero Balkin toimittaman ja suomentaman novelliantologian Sokea kirjakauppias. Kirjailijoista kaksi vieraili Helsingin kirjamessuilla, ja joulukuussa samana vuonna minut ja Eero Balk kutsuttiin vastavierailulle Bautzeniin. Kirja on varsin ainutlaatuinen: se on ensimmäinen suoraan sorbista suomennettu teos.


SLAAVILAISET KIELET

Slaavilaisia kieliä on kaikkiaan viitisentoista, mutta en rupea luettelemaan niitä, koska uskon että useimmat ovat kaikille muutenkin tuttuja. Ylä- ja alasorbin ohella tuntemattomampia ovat Ukrainan ja Slovakian rajoilla puhuttu ruteeni ja Gdanskin alueella puhuttu kašubi. Käännetyin meillä on luonnollisesti venäjä (useita satoja teoksia), paitsi maantieteellisistä myös poliittisista syistä. Seuraavaksi suurimmat ovat puola ja tšekki. Puolasta on suomennettu yli 100 nimekettä (aivan tarkkoja lukuja minulla ei ole), tšekistä runsaat 50. Loput, ehkä kuusikymmentä nimikettä jakaantuvat kaikkien muiden slaavilaisten kielten kesken.

Vertailun vuoksi mainitsen, että yksin suomesta sloveeniin on käännetty saman verran, pian 60 kirjaa. Samanlainen suhde vallitsee kroatian, serbian ja nähtävästi latvian ja liettuan ja monien muidenkin pienten kielten käännöstilanteessa. Suomesta käännetään enemmän muille pienille kielille kuin muista pienistä kielistä suomeen. Se ei välttämättä johdu kirjallisuutemme ylivertaisuudesta vaan ehkä myös vähäisemmästä kiinnostuksesta meitä vielä pienempien kansojen kirjallisuutta kohtaan.

Kuitenkin eteläslaavilaisia kieliä puhuu noin 30 miljoonaa ihmistä, joten aivan pienestä joukosta ei ole kyse. Noin kolmasosa puhuu bulgariaa ja loput entisen Jugoslavian alueen kieliä makedoniaa, bosniaa, serbiaa ja kroatiaa - entistä serbokroaattia – ja sloveenia. Seitsemäs kieli voisi olla montenegro, koska myös itsenäisen Montenegron asukkaat haluavat kernaasti puhua omaa äidinkieltään, vaikka se käytännössä muistuttaa suuresti serbiaa.

Kielten melko hyvästä keskinäisestä ymmärrettävyydestä huolimatta kulttuurierot ovat suuret: jos Makedonia on balkanilainen valtio, niin Slovenia on selvästi keskieurooppalainen.

Kun 1997 aloitin entisen Jugoslavian kielten parissa, sen alueelta oli koko 1900-luvulla käännetty vain parikymmentä kaunokirjallista teosta, niistäkin suoraan alkukielestä vain puolen tusinaa. Makedoniasta ei ole vielä suomennettu ainuttakaan teosta, mutta syksyllä 2011 Mansarda julkaisee suomennokseni Goce Smilevskin romaanista Keskustelu Spinozan kanssa. Smilevski sai viime vuonna EU:n kirjallisuuspalkinnon romaanistaan Freudin sisar.


SUOMALAISTEN KIINNOSTUS SLAAVEJA KOHTAAN

Seuraavaksi lyhyt katsaus slaavilaisiin kirjallisuuksiin Suomessa. Keskiajalla Suomeen haettiin sivistystä Prahasta, jossa toimi yliopisto vuodesta 1348. Prahan vaikutus oli jopa suurempi kuin Pariisin, koska Prahaa pidettiin tuohon aikaan elinvoimaisempana. Puolan kuningashuoneesta naidun Katarina Jagellonican ja hänen äitinsä Bona Sforzan kautta italialaisen renessanssin vaikutus Suomessa ja etenkin Turussa näkyi kulttuurin kehityksessä.

Varsinainen kiinnostus slaavikulttuureihin syntyi vasta romantiikan ja kansanrunousinnostuksen myötä. Sivuutan nyt Venäjän kokonaan, vaikka vieläkin joskus kuulee väitteen, että slaavilaisuus olisi yhtä kuin venäläisyys. 1800-luvun alkupuolella Suomessa tunnettiin mielenkiintoa tšekkiläisiin ja serbialaisiin kansanrunoihin sekä venäläiseen folkloreen, joista ilmestyi lehdissä näytteitä. Suomessa kiinnostuttiin muiden maiden kansankulttuureista etupäässä osana niiden kansallista vapaustaistelua.

1828 Johan Ludvig Runeberg tutustui Pietarissa julkaistuun serbialaisten kansanlaulujen käännösantologiaan Serbische Volkslieder (1827), jonka P. von Goetze oli kääntänyt Vuk Karadžićin, serbian kirjakielen luojan, kansanrunouden kerääjän ja vapaustaistelijan julkaiseman kokoelman pohjalta venäjän kautta. Runeberg julkaisi niitä ruotsinnoksina 1830. Kuten tiedetään, serbialaiset kansanrunot heijastuivat myös Runebergin omaan tuotantoon.

Runebergin saksasta kääntämiä runoja suomensivat sitten ruotsista S. V. Appelgren (1834) ja August Ahlqvist. Karadžićin Serbialaiset laulut käännettiin siis peräti kolmen välikielen kautta - venäjän, saksan ja ruotsin - joten Ahlqvistin käännöksinä ne olivat melko kaukana alkuperäisistä.

Balkanin sota 1875 lisäsi kiinnostusta alueeseen, sillä Suomen kaarti osallistui sotaan Bulgariassa. Kasimir Leino kirjoitti: ”Isänmaanrakkaudestaan ja urhoollisuudestaan kuuluisain kansakuntain riennot ja pyrkimykset alkavat Turkin sodan aikaan kiinnostaa suomalaisia.” Tämä teksti sisältyy Eino Leinon 1904 Montenegron ruhtinaalta Nikolai I:ltä suomentaman runonäytelmän Balkanin keisarinna esipuheeseen.

Ensimmäiset suoraan serbiasta tehdyt suomennokset tulivat 1900-luvun puolella, kun slavisti Jooseppi Julius Mikkola suomensi 1915 Aika-lehteen runon "Äidin kuolema". Kuitenkin vasta V. K. Trastin käännökset Slaavilaisten kirjallisuuksien kultaisessa kirjassa vuonna 1936 olivat uskollisempia alkuteksteille. 1937 ilmestyi Suomen Kuvalehdessä Otto Mannisen suomentamia serbialaisia kansanlauluja. Serbialaisten kansanrunojen suomentaminen sai jatkoa vasta 1987, kun Juhani Nuorluoto suomensi tutkijakäännöksenä Vuk Karadzićilta kokoelman Musta ratsu, harmaa haukka (SKS).

1800-ja 1900-luvun vaihteessa kiinnostus slaavikansoja kohtaan jatkui, koska suomenmielinen ja suomenkielinen kulttuurieliitti tunsi sympatiaa suurempien puristuksessa olevia pieniä slaavimaita kohtaan. Mikkola ja hänen vaimonsa kirjailija Maila Talvio olivat monipuolisia kulttuurivaikuttajia, jotka tekivät niitä tunnetuksi Suomessa. Erityisen kiintyneitä he olivat Puolaan ja sen runouteen.
Suomessa julkaistiinkin ensimmäiseen maailmansotaan asti lähes pelkästään puolalaista kirjallisuutta lukuun ottamatta kahta bulgarian- ja yhtä sloveeninkielistä kirjaa. Viimeksi mainittu oli Ivan Cankarin romaani Martin Katshur eli idealistin elämäkerta (1907). Mikkolat olivat käyneet Sloveniassa ja olivat tavanneet slovenialaisia kirjailijoita. Sloveeneja he kuvaavat yhteisessä muistelmateoksessaan Rukkaset ja kukkaset näin:

Vielä teki mieleni tutustua sloveenien kansaan, joka on pienin slaavilaisista kansoista, mutta kansanvalistuksensa puolesta tšekkiläisten rinnalla kaikkein etevämpiä. […] Heidän kielellään on kirjoitettu yksi slaavilais-kristillisen kirjallisuuden vanhimpia muistomerkkejä. Sloveeneja asui silloin myöskin Unkarissa, Balaton-järven rannalla, missä muodostivat pienen ruhtinaskunnan... Sloveenien henkinen keskusta on Laibach, Ljubljana. Täällä heillä oli kirjallisuuden seura ja oma näyttämö, joka esitti myös oopperoita ja jota johti kimnaasinopettaja ja kirjailija Funtek [Anton, poika Leo Funtek oli Suomalaisen oopperan kapellimestari ja Sibelius-akatemian viulunsoiton professori]... Franz Prešeren, yksi slaavilaisen lyriikan suurimpia mestareja, on hänkin sloveeni — hänen säkeittensä sointuvuutta ei kukaan slaavilainen runoilija ole voittanut.

Vielä Suomen itsenäisyyden ensimmäisellä vuosikymmenellä kulttuurisuhteet muihin slaavimaihin kuin Puolaan olivat vähäiset. Kansoja lähensi yhteiseksi koettu historia, vapautuminen Venäjän vallasta, yhteinen reunavaltiopolitiikka.

1930-luvun alkua on pidetty sisäänpäinkääntyneenä aikana, jolloin käännöskirjallisuuden vähäisyyden vuoksi ajoittain menetettiin kosketus elävään maailmankirjallisuuteen. Ensimmäiset slaavilaisista kielistä suomennetut kirjat ilmestyivät 1936, jolloin ilmapiiri oli hiukan vapautunut. 1930-luku oli myös antologioiden aikaa. V. K. Trast toimitti ja osaksi suomensi Slaavilaisten kirjallisuuksien Kultaisen Kirjan (WSOY 1936). Ilmestyivät ensimmäiset tšekkiläisen romaanin suomennokset (Hašek, Čapek) ja alettiin solmia kulttuurisopimuksia, kuten 1937 Unkarin ja Viron sekä 1938 Puolan kanssa. Yhtenä syynä oli halu etääntyä Neuvostoliitosta.

Sodan jälkeen alkoi vasemmisto näkyä kulttuurielämässä ja korostettiin Neuvostoliiton suhteiden ensisijaisuutta. Perustettiin Suomi-Neuvostoliitto-seura ja kirjallisuuden julkaisukanavaksi Kansankulttuuri Oy, jonka tehtäväksi tuli ”täyttää aukkoja suomalaisessa julkaisutoiminnassa” ja ”lisätä tuntemusta niistä maista, jotka Suomessa oli lähes sivuutettu”. Tällä tarkoitettiin lähinnä Neuvostoliittoa, mutta tavoitteena oli kustantaa kirjallisuutta myös kansandemokratioista, joita kaikki slaavilaiset maat olivat.

1940-luvulla ilmestyi yksitoista slaavinkielisen kirjallisuuden suomennosta. Tšekin ja puolan ohella suomennettiin jälleen serbiasta.

1950-lukua luonnehditaan yleensä hiljaiseksi ajaksi Suomen käännöskirjarintamalla. 1960-luvulla suomennostoiminta elpyi ja tuotti lähemmäs 30 suomennosta eri slaavikielistä. Kielivalikoimakin laajeni: ilmestyivät käännökset slovakista sekä vuosikymmenien tauon jälkeen taas enemmän eteläslaavilaisista kielistä. Tammi ennakoi jugoslavialaisen Ivo Andrićin Nobel-palkintoa julkaisemalla 1960 Drina-joen sillan, jonka Aira ja Elvi Sinervo käänsivät saksasta. Andrić sai Nobelin 1961, ja tämän jälkeen häneltä suomennettiin muitakin teoksia. Andrićin vanavedessä tuli Suomeen muita Jugoslavian kirjallisuuden nimiä: bosnialais-serbialainen Miodrag Bulatović, serbialainen Dobrica Ćosić, kroatialainen Miroslav Krleža. Etenkin Tammi julkaisi Keltaisessa kirjastossa jugoslavialaista kirjallisuutta. 1960-luvulla ilmestyivät myös ensimmäiset suomennokset bulgariasta sitten 1910-luvun.

1960-luvun puoleenväliin saakka Suomi oli haluton laajentamaan virallista kulttuurivaihtoa, mutta ilmapiirin muuttuessa kansainvälisemmäksi ja vapaamielisemmäksi tilanne muuttui. Sitä muutti myös Suomeen 1966 tullut vasemmistoenemmistöinen eduskunta ja keskustan ja vasemmiston yhteishallitus. Kulttuurisopimuksia solmittiin Bulgarian, Tšekkoslovakian, Puolan ja Jugoslavian kanssa. Tosin sopimukset eivät nyt niin kuin eivät ennen sotaakaan juuri lisänneet kulttuurituontia.

Bulgarialaista kirjallisuutta suomennettiin varsinkin 1970- ja 80-luvulla, yhteensä yhdeksän teosta. Tämä johtui suomentaja Kirsti Sirasten ja hänen Helsingin yliopiston opiskelijoista kokoamansa ryhmän aktiivisuudesta.

1980-luvulla suomennosten määrät eivät enää ylittäneet kotimaisen suomenkielisen kirjatuotannon määrää, minkä ne olivat tehneet vuodesta 1955 alkaen. Slaavilaisessa kirjallisuudessa (koko ajan venäjä pois luettuna) 1980-luku oli kuitenkin lukumääräisesti paras kaikista vuosikymmenistä, sillä silloin ilmestyi yli kolmekymmentä suomennosta. Kiinnostusta lisäsi erityisesti Puolan dramaattinen poliittinen tilanne. Myös Jugoslavian kirjallisuuksista löytyi uusia kiintoisia nimiä, joita alettiin kääntää alkukielistä: bosnialainen Meša Selimović, serbit Branimir Šćepanovič ja Grozdana Olujić.

Neuvostoliiton hajoaminen 1991 muutti maailmanpoliittisen tilanteen. Slaavilaisten maiden kirjallisuudet kokivat suuren murroksen, joka hajotti koko kirjallisen kentän: sosialismin aikana itäblokissa vaikuttanut kolmijako viralliseen kirjallisuuteen, epäviralliseen tai maanalaiseen kirjallisuuteen sekä emigranttikirjallisuuteen menetti merkityksensä.


PIENKUSTANTAMOT

1990-luvulle tyypillistä oli pienkustantamojen syntyminen Suomessa. Pienkustantajien rooliksi muodostui erityisesti vähälevikkisen ja kaukaisempienkin kulttuurien kirjallisuuksien julkaiseminen. Samoin on niiden tehtäväksi jäänyt laiminlyöntien paikkaileminen. Ne ovat usein erikoistuneet johonkin tiettyyn kirjallisuudenlajiin tai tietyn maantieteellisen alueen kirjallisuuteen.

Pienkustantamojen toiminnassa on suomentajan valintojen osuudella ollut huomattavasti suurempi merkitys kuin isojen kustantamojen. 90-luvulla tuli esiin aktiivisia suomentajia, joiden kautta Keski- ja Itä-Euroopan maiden nuori kirjallisuus löysi Suomeen. Samoin tuli itä- ja keskieurooppalaisten kirjallisuuksien kenttään uusia kirjallisuudenlajeja sekä uusia, aiemmin kaihdettuja teemoja. Rikoskirjallisuus nousi yleisön suosikiksi monissa Itä-Euroopan maissa, joissa aiemmin lajia ei juuri ollut harrastettu.

Harvinaisissa kielissä käännösten valintaprosessin sattumanvaraisuus korostuu kaikissa muissa slaavilaisissa kielissä paitsi venäjänkielisessä kirjallisuudessa, jonka kustantamista on meillä ajoittain ohjattu jopa poliittisten kehotusten avulla. Muut valitut teokset ovat ainakin 90-luvulle saakka olleet enemmän sattuman kuin suunnitellun kustannuspolitiikan tulosta. Käännösten valikoitumista on ohjannut ennen muuta ajankohtainen kansainvälinen kuuluisuus. Myös kirjallisuuden ulkopuolisella ajankohtaisuudella on ollut merkitystä: esimerkiksi 1990-luvun järjestelmämuutos Itä-Euroopassa tai sota Balkanilla näkyi myös suomennostoiminnassa.

Erityisesti Nobelin kirjallisuuspalkinnon voi nähdä lisänneen harvinaisten kirjallisuuksien tunnettuutta. Usein vasta se on tuonut omissa maissaan ja Euroopassa menestyneet kirjailijat esiin Suomessakin. Niin serbiaksi kirjoittanut Andrić, tšekkiläinen Seifert kuin puolalaiset Miłosz ja Szymborskakin olivat ennen palkintojaan suomalaiselle lukijakunnalle lähes tuntemattomia. Arvostelijatkin tunnustivat, etteivät tunteneet heitä. Kritiikki jopa kyseenalaisti heidän tasoaan kirjailijoina ja pani palkinnon saamisen poliittisten syiden tiliin. Etenkin Miłoszin palkinto nähtiin solidaarisuuden osoituksena Puolan Solidaarisuus-liikkeelle. Voi tietysti myös kysyä, onko angloamerikkalaisen kirjallisuuden ylitarjonnalla ollut jotain vaikutusta tuntemattomuuteen.

Nobelin kirjallisuuspalkinto on mennyt slaavilaisten kirjallisuuksien edustajille kuusi kertaa: Puolaan neljästi (Henryk Sienkiewicz 1905, Władysław Reymont 1924, Czesław Miłosz 1980, Wisława Szymborska 1996), Tšekkoslovakiaan (Jaroslav Seifert 1983) ja Jugoslaviaan (Ivo Andrić 1961).

Jugoslavian alueen suomennoksista suurin osa käsitteli vielä 1990-luvulla maan perimyssotia. Minunkin ensimmäinen suomennokseni käsitteli aihetta: slovenialaisen Aleš Debeljakin laaja essee Epäjumalien tuho - muistoja kadonneesta Jugoslaviasta (Parnasso 4/1998). Muita ovat Slavenka Drakulićin teokset sekä bosnialaisen Goran Simićin runokokoelma Sarajevon suru 1994.
Puhdasta kaunokirjallisuutta alkoi ilmestyä enemmän vasta 2000-luvun taitteessa.

Itse olen 80-luvun jälkeen ensimmäinen ja ainoa suomentaja, joka kääntää eteläslaavilaista kirjallisuutta päätoimisesti suoraan alkukielistä.

Kun 1997 aloin siirtyä eteläslaavilaisiin kieliin, sattui eräs innokas venäjän harrastaja ja opettaja lukemaan haastatteluni. Hän kirjoitti ja onnitteli venäjän käännöksistäni mutta nuhteli aikeistani vaihtaa kieltä: "Venäjän kieli on meille suomalaisille ruisleipää, kun taas jokin sloveeni on kermaleivos." Hän oli sikäli oikeassa, että eteläslaavilainen kielialue on ainakin minulle tarjonnut etuoikeuden herkutella tuntemattomalla kirjallisuudella tuomatta paljonkaan leipää.

Kävin kuitenkin päättäväisesti käsiksi sloveeniin ja siirryin sitten kroatiaan ja muihin sukukieliin. Sloveeni on silti yhä läheisin käännöskieleni. Slovenia on melkeinpä toinen kotimaani, jossa saa nauttia kauniista maisemista ja monipuolisesta kulttuurista. Sloveenit ovat vieraanvaraisia, vaatimattomia ja sivistyneitä, 1900-luvun katkoksen jälkeen uudelleen Keski-Euroopan yhteydessä, joskin Jugoslavian aikainen Balkan-yhteys on ymmärrettävästi jättänyt sloveenienkin mieleen ripauksen nostalgiaa ja ulkomaalaisille sen harhaluulon, että Slovenia olisi oikeasti osa Balkania.


MARGINAALIKIELTEN SUOMENTAMISESTA JA KUSTANTAMISESTA

Olen tottunut jakamaan suomennetun kaunokirjallisuuden käännöskielet mutkattomasti englantiin, pieniin kieliin ja marginaalikieliin. Englanti tunnetusti hallitsee markkinoita noin 80 %:n osuudella. Pieniin kieliin kuuluvat ensinnäkin pohjoismaiset kielet (noin 6 %) mutta myös saksa, ranska, venäjä, espanja ja italia, tässä järjestyksessä – siis lähes kaikki eurooppalaiset pääkielet – sillä niiden osuus on kolmesta yhteen prosenttia. Loput nelisen prosenttia lasken marginaalikieliin. Käännöskielen pienuudella ei tietenkään ole mitään tekemistä kielen puhujien lukumäärän kanssa.

Luvut olen poiminut Hannu K. Riikosen toimittamasta, 2007 ilmestyneestä Suomennoskirjallisuuden historiasta. Länsi- ja eteläslaavilaisen kirjallisuuden käännöshistoriaa on tutkinut Päivi Paloposki, jonka osuudesta tein edellä yhteenvetoa.

Seuraavaksi lainaan Parnassossa 2007 julkaistua esseetäni ”Marginaalista, periferiassa”, koska siihen on tiivistetty kaikki olennainen marginaalikirjallisuuden suomentamisesta.

”Marginaalikielestä kääntävää ilahduttaa jokainen teos, joka läpäisee kustantajien tiheän seulan. Jos se lisäksi on hänen itsensä ehdottama, työkin on antoisampaa kuin myyvän mutta ehkä kaavamaisen kirjallisuuden liukuhihnakääntäminen. Suomentaja lukee kirjallisuutta alkukielellä ja yrittää tyrkyttää kustantajille hyviä teoksia. Isot talot saattavat kehottaa palaamaan asiaan sitten, kun ne on julkaistu englanniksi. Jos englanninnos on tarjolla, jotkut nuoret toimittajat merkitsevät suomennokseen tunnollisesti kaikki kohdat, jotka poikkeavat englanninkielisestä käännöksestä.”

Tuon viimeisen huomautuksen taustalla on oma kokemukseni. Varsinkin amerikkalaisille lukijoille halutaan tarjota omituisten pikku maiden kulttuuria "ymmärrettävämmässä" muodossa, ja noista käännöksistä välittyy joskus suomennoksiinkin kaikkea kummallista. Tomaž Šalamun on kertonut, että kun hänen runojaan alettiin julkaista Yhdysvalloissa, hän ei aluksi uskaltanut puuttua kääntäjän ratkaisuihin. Siksi yhdessä hänen runossaan jugoslavialainen telinevoimistelija, 60-luvun olympiavoittaja Miro Cerar on vaihtunut amerikkalaisille tutumpaan Cassius Clayhin.

”Pienistä kielistä julkaisevat ovat pääasiassa pieniä idealistisia kustantamoja, joilla on liikaa työtä ja liian vähän työntekijöitä ja joille kääntäminen on hyvin toimeentulevien suomentajien mielestä moraalitonta, koska ne maksavat myös pieniä palkkioita. Pienkustantajat antavat suomentajille varsin vapaat kädet ja toivovat, että nämä itsekin kertoisivat yleisölle kirjailijoistaan. Valtamedia suosii kernaasti tuttujen ja myyvien nimien esittelemistä uusista näkökulmista, kun taas valppaat maakunta- ja kulttuurilehdet, kirjalliset blogit ja verkkosivut ymmärtävät monipuolisuuden niin, että myös vähälevikkisen kirjallisuuden täytyy päästä esille.”

Tämän kirjoittamisen jälkeen on kirjallisuuden kenttä valitettavasti keskittynyt entisestään, niin että kustantajat, kirjakaupat ja kriitikot rummuttavat jokseenkin yksiä ja samoja teoksia. Eräs uusi syy on se, että lehdet ovat vähentäneet freelanceavustajien palveluksia eivätkä enää kovin innokkaasti ota vastaan pienkustantamojen tuntemattomampia kirjailijoita esitteleviä juttuja.

Tietysti marginaalisuomentajaa kannustaa, jos joku luonnehtii julkaisemista merkittäväksi tapahtumaksi. Omia eteläslaavilaisia suomennoksiani ja julkaisujani on jo melkein kyllästymiseen asti kuvattu kulttuuriteoiksi. Viime kesänä valtakunnan päälehti otsikoi haastatteluni: ”Kahdenkymmenen kulttuuriteon mies.” Nyt sen voisi päivittää muotoon kahdenkymmenenyhden ja puolen kulttuuriteon mies (puolikas on Eero Balkin suomentama teos). Ehkä otsikkoon sisältyi pieni pahoittelu siitä, ettei lehti ollut koskaan esitellyt juuri yhtäkään noista kulttuuriteoistani.

Kyllä marginaalikustantajakin ilahtuisi kirjojensa esille tuomisesta ja arvosteluista, ja onhan niillä vaikutusta myyntiin ja myynnillä puolestaan pienkustantamon selviytymismahdollisuuksiin. Ilman EU:n, Filin ym. kustannustukea tällainen työ ei olisi mahdollista ollenkaan.

Tosin meille suomentajille sanalla kulttuuriteko on aivan oma merkitys. Usein se tarkoittaa teosta, jonka isokin kustantaja ymmärtää niin merkittäväksi, että se olisi syytä julkaista. Se kuitenkin jää julkaisematta, koska pelätään ettei kirja myisi riittävästi eikä tuottaisi tarpeeksi voittoa. Niinpä kulttuuritekojen tekeminen jätetään pienkustantamojen harteille.

Lainaus jatkuu:

"Kirjailijalle ja hänen kotimaalleen kääntäjä voi olla kulttuurilähettiläs. Toisaalta kääntäjä voi tutustua kirjailijaan ja saada hänestä elinikäisen ystävän. Kääntäminen sinänsä on yksinäistä puuhaa ja marginaalikielen vielä enemmän. Työ on antoisaa tutkimusmatkailua tuntemattomassa, mutta apua ei aina voi odottaa kuin muilta samaa kieltä puhuvilta."

Kommentti.

Ikävä kyllä kirjallisuuden suomentajien arvostus on yhä alhainen, mikä näkyy käännöspalkkioiden pienuudessa. Suomentajan keskiansio on noin tuhat euroa kuussa, ja siitä pitäisi vielä maksaa yrittäjäeläke. Vain Italiassa maksetaan vielä huonompia palkkioita kuin Suomessa. Lisäksi erilaiset lautakunnat jakavat tukea ja apurahoja mielellään järjestöaktiiveille ja niille, jotka ovat saaneet ennenkin, usein myös käännöskirjan saaman julkisuuden perusteella eikä niinkään teoksen ainutkertaisuuden tai kääntäjän aikaansaannosten ja toimeentulon mukaan.

"Pieniä kieliä ja niiden kääntämistä tulisi suojella ja suosia samalla tavalla kuin muinaismuistoja ja uhanalaisia eläimiä, koska pienilläkin kielillä kirjoitettu kirjallisuus rikastuttaa elämää ja kulttuuria, ainakin Suomen kaltaisessa harvaan asutussa ja syrjäisessä maassa."

Jugoslavian alueelta oli siis ennen vuotta 1997 suomennettu noin kaksikymmentä kaunokirjallista teosta. Olen kolmessatoista vuodessa tuplannut määrän. Viime syksynä ilmestynyt bosnialaisen Igor Štiksin romaani Elian tuoli oli 21. suomennokseni alueelta. Tässä lyhyesti muita, Mansardan tai muiden kustantajien julkaisemia suomennoksiani:

- sloveenista Maja Novakin dekkari Murha aluevesillä, Evald Flisarin romaanit Tietäjän oppipoika ja Isäni unet, Aleš Debeljakin Jugoslavia-essee sekä runokokoelma Kaupunki ja lapsi, Tomaž Šalamunin runovalikoima Kultasilmäinen mies yhdessä Anni Sumarin kanssa, slovenialaisen runouden antologia Marsipaania Jouni Inkalan kanssa, Nekropoli eli Boris Pahorin keskitysleirimuistelmat, Vladimir Bartolin assassiiniromaani Alamut, Žarko Petanin aforismivalikoima Tyhjällä päällä on kevyempi kumartaa sekä pamfletti Titon salattu elämä.
- kroatiasta ja bosniasta Predrag Matvejevićin Välimeren breviaario, Miljenko Jergovićin romaani Buick Rivera, Dubravka Ugrešićin romaani Kiputilahallitus.
- serbiasta Danilo Kišin triptyykki Varhaisia suruja, Puutarha, tuhka sekä Tiimalasi. David Albaharin Syötti.



DANILO KIŠ

Lopuksi kirjailijasta, jonka vuoksi yksin kannatti perustaa kustantamo. Sen nimi Mansarda on kunnianosoitus Danilo Kišille. Kišin samanniminen esikoisteos ilmestyi 1962. Sana tarkoittaa ullakkohuonetta, mutta suomalaisille tutumpi on mansardikatto. Itsekin työskentelen ullakkohuoneessa, lepakkojen naapurina.

Danilo Kiš syntyi 1935 Vojvodinassa, Unkarin rajalla sijaitsevassa Suboticassa. Hänen isänsä oli unkarinjuutalainen valtionrautateiden tarkastaja ja äiti montenegrolainen Milica Dragićević.

Danilo Kišin isä ja joukko sukulaisia vietiin 1944 Auschwitziin. Isä ei palannut koskaan. Hänen triptyykiksi kutsumansa kolmiosainen teossarja käsittelee perheen kohtaloa.

Kertomuskokoelmassa Varhaisia suruja aikuisen elegiset äänenpainot sulautuvat yhteen lapsen välittömän kielen kanssa. Kišille tyypillisten painavien ja merkityksellisten sanojen välissä polveilee assosiaatioverkko, joka muuttuu sitä tärkeämmäksi mitä enemmän hän kirjoittaa.

Romaanissa Puutarha, tuhka nousee päähenkilöksi isä, Eduard Sam: kirjailija, apostoli, vaeltava filosofi, anarkisti, alkoholisti, klovni ja lättäjalka. Hänen elämäntyönsä — Jugoslavian juna-, linja-auto-, laiva- ja lentoaikataulut, joita Danilo Kišin isä oikeastikin toimitti — laajenee ensin matkaoppaaksi ja viimein 800-sivuiseksi vaaralliseksi julistukseksi, jonka takia perhe joutuu vaihtamaan asuinpaikkaa ja Eduard Sam katoaa.

Kuolemanleirejä tässä juutalaisperheen odysseiassa ei edes mainita, mutta kaiken yllä leijuu uhka, jonka Andikin aavistaa. Aikuisena hän rekonstruoi lapsuutensa muistikuvia ja isän sotkuisia vaiheita, mutta tulkintoja on liikaa, tarinat toistuvat erilaisina versioina ja isän elämäntarina paisuu myyttisiin ja apokalyptisiin mittoihin.

Jos Varhaisia suruja oli lyyrinen ja tarinat joskus vain puolen sivun mittaisia, niin Puutarha, tuhka on paikoin groteskia vyörytystä. Siinä tulee myös esille Kišille tyypillinen »esineellistäminen«:

Kesäaamuisin äiti astui huoneeseen myöhään ja ­hiirenhiljaa, tarjotin kädessä. Tarjotinta joskus peittänyt ohut nikkelikerros on paikoin kulunut pois. Sen reunoilla, joilla tasainen pohja kääntyy mataliksi laidoiksi, saattaa yhä erottaa jälkiä entisestä kiillosta – repaleisia nikkelilaikkuja, aivan kuin noihin kohtiin olisi painettu kynnellä tina­paperia. Kapea, sileä reunus päättyy alaspäin taivutettuun soikeaan kouruun. Tuo rullaksi kääritty kouru on jo lommoinen ja muodoton. Reunuksen ylälaitaan on joka puolelle prässätty pikkuisia koristepalluroita, kokonainen nauha pieniä metallisilmuja. Jokainen tarjotinta pitelevä (useimmiten se oli äitini) varmasti puristi sormenpäittensä alla ainakin kolmea tai neljää tällaista puolipallon muotoista, sokeainkirjoitusta muistuttavaa palluraa. Silmujen ympärille on kerääntynyt tuskin erottuvia, noiden pikku kupolien varjojen kaltaisia rengasmaisia rasvakerroksia. Nuo pienet renkaat ovat samanvärisiä kuin lika kynnen alla ja peräisin kahvinporosta, kalanmaksaöljystä, hunajasta ja mehusta. Tarjottimen sileään ja kiiltävään pintaan jää ohuet puolikuun muotoiset jäljet juomalaseista, jotka vain hetki sitten seisoivat samoissa kohdissa.

Tiimalasia pidetään Danilo Kišin pääteoksena ja yhtenä vaikuttavimmista holokaustin kuvauksista. Tapahtumat sijoittuvat 1942 alkuun, jolloin "lopullinen ratkaisu" koskettaa myös Unkarin ja Jugoslavian juutalaisia.

E. S. eli Eduard Sam on eläkkeelle jäänyt rautatievirkailija ja huolehtivainen perheenisä, mutta samalla peloista ja synkistä aavistuksista kärsivä työvelvollinen. Hän yrittää mukautua juutalaisten elämää rajoittaviin lakeihin, riitelee sukulaisten kanssa ja istuu nimettömien viranomaisten kuulusteluissa. Kafkan Josef K:n tavoin E. S:n ponnistelut valuvat hiekkaan: hänen kohtalonsa on yhtä ennalta määrätty kuin kotitalon sortuminen samalla hetkellä, kun hän sulkee oven perässään viimeisen kerran.

Jaksossa »Erään hullun muistiinmerkintöjä« kuvataan päähenkilön kuulustelua:

Mikä aiheutti sortumisen?

E. S. oli ensin taipuvainen uskomaan, että kyse oli maanjäristyksestä, jonka keskus sijaitsi jossain kaukana, tai ammusvarastossa sattuneesta voimakkaasta räjähdyksestä.
Löysikö hän uutisia, jotka osoittivat oletuksen oikeaksi?

Sen enempää tuona päivänä kuin myöhemminkään sanomalehdissä tai radiossa ei ollut mitään uutisia Keski-Euroopassa tai Balkanilla tai missään muussakaan maailmankolkassa sattuneesta maanjäristyksestä, eikä myöskään ammusvaraston räjähdyksestä näkynyt mitään tietoa, mikä oli tavallaan täysin ymmärrettävää, koska siinä tapauksessa kyse olisi luultavasti ollut sotilassalaisuudesta.
Miksi hän ei nähnyt mitään syy-yhteyttä talon sortumisen ja kaappien siirtämisen välillä?

Siksi, että kaapit eivät edes koskettaneet seiniä.

Mitä E. S. oli positivistisen ajattelun puitteissa taipuvainen uskomaan?
Että rotta oli saanut talon sortumaan: se oli paikantanut perustuksista, jostain seinien kantavasta kohdasta voimien leikkauspisteen, jonka varassa koko rakennus oli seisonut.

Mitä hän ei ollut halukas uskomaan?

Että se (rotta) oli keksinyt sen sattumalta.

Mitkä kysymykset jäivät hänelle epäselviksi?

Kuka oli antanut rotalle käskyn jyrsiä hampaillaan voimien leikkauspisteen hajalle. Ja miksi se oli tapahtunut juuri tuona päivänä ja tuolla kellonlyömällä.
Mitä muuta?

Millä kielellä käsky oli annettu.

Mahdollinen vastaus?

Hepreaksi.

Miksi hän ei halunnut uskoa sattumaan?

Koska hän uskoi syysuhteisiin, Jumala-luonnon deterministisiin lakeihin, yleiseen causa sui -periaatteeseen.

Mihin hän uskoi?

Hän uskoi, että sattumaa objektiivisena ilmiönä ei ole olemassa, ei yksin laajassa yleismaailmallisessa mittakaavassa vaan kaikkein pienimmissäkin ilmiöissä, esimerkiksi silloin kun joku lähtee asunnostaan viimeisenä, heti kantajien jäljessä, ja kääntyy katsomaan taakseen silmäilläkseen paikkaa, jossa on oleskellut kaksi vuotta, syleilläkseen sitä kaikenhyväilevällä katseellaan (nostalgisella, kaikesta huolimatta, sillä tuohon katseeseen sisältyy pohjimmiltaan tietoisuus ohimenevyydestä, joka ilmaisee itsensä muutoksissa, tilapäisyydessä ja kuolemassa, aavistetussa ja lähestyvässä, nostalgisella huolimatta negatiivisesta kokemuksesta, joka huokuu tuon ikiajoiksi taakse jäävän asunnon kosteista seinistä, huolimatta kavaltavista nestepurkauksista ylhäällä katossa, johon hän on raivon ja epätoivon hetkinä särkenyt laseja), kun siis joku jättää nostalgisin katsein asuntonsa viimeisen kerran ja talo juuri tuolla samalla hetkellä järähtää perustuksiaan myöten, voimakkaasti, aivan kuin katseen painosta, kaikkien niiden onnettomuuksien painosta (hänen omiensa ja muiden ihmisten onnettomuuksien), jotka ovat vuosien aikana tiivistyneet tuohon asuntoon, kannatelleet hauraiden seinien haurasta tyhjyyttä, täyttäneet tilan tiheällä massallaan, niiden onnettomuuksien ja ajatusten painosta, jotka ovat olleet suljettuina kuin tyhjiöön, puristettuina räjähdyspisteeseen ja yhtäkkiä lentäneet ilmaan, levinneet joka taholle kauheassa räjähdyksessä, jonka on aiheuttanut hänen katseensa, jonka hän on heittänyt halveksuvasti, kuin palavan tupakantumpin johonkin Pannonian mudan keskellä avautuvaan maakaasutaskuun.

Susan Sontag ehdotti jo 70-luvulla Kišille Nobelin kirjallisuuspalkintoa. Danilo Kiš kuoli 1989 ja Jugoslavia hajosi pian. Triesteläinen vastarintamies Boris Pahor on toinen Mansardan Nobel-ehdokkaista. Nekropoli-romaanissa Pahor kertoo natsien keskitysleireillä viettämästään ajasta. Hän täyttää elokuussa 98 ja on yhä niin pirteä, että jaksaa juosta linja-autoon, mitä sain perheeni kanssa todistaa viime lokakuussa Triestessä. Hänellä voi olla vielä mahdollisuuksia.

Kiitän kunniasta saada esiintyä tässä juhlassa.