Repivää ja rakentavaa kritiikkiä

Viime viikonloppuna Turun kirjamessuilla Mansarda jakoi Slovenia-seuran kanssa (tai Slovenia-seura jakoi Mansardan kanssa) kolmatta kertaa osaston A47. Se on hyvässä paikassa Fiore-lavan tuntumassa, ja naapuritkin ovat tulleet tutuiksi. Kokoomuspuolueen tilalla oli onneksi Tiedekirjan iso osasto, joten ei tarvinnut kuunnella käytävän yli kailotettua poliittista propagandaa.

Naapurin pöydällä oli Dostojevskin Talvisia merkintöjä kesän vaikutelmista. Eräs toinen kustantaja pyysi minulta muutama vuosi sitten arvion samasta teoksesta. Olisin voinut saada teoksen suomennettavakseni, kuten vähän aiemmin Rikoksen ja rangaistuksen. Arvelin, että Merkinnät varmasti myisivät jo yksin Dostojevskin nimellä, varsinkin tällainen ennen suomentamaton kirjallisuus. Lukijoita kenties kiinnostaisivat myös hänen kuvauksensa Lontoosta 1840-luvulta ja yhteiskunnalliset pohdiskelunsa idän ja lännen eroista. Itse teos oli minusta kuitenkin niin kuiva, etta jaksoin hädin tuskin loppuun. Ehkä en ollut oikea arvostelija, sillä Dostojevski ei ole enää 1980-luvun jälkeen kuulunut mielikirjailijoihini, pidän häntä liian pitkästyttävänä ja puisevana. Tai ehkäpä teos ei ole oikeastikaan riittävän kiinnostava, päätellen siitä mitä olen myöhemmin kuullut.

Mansarda piti ensimmäistä kertaa "ullakon tyhjennysmyynnin". Kaikki tähänastiset julkaisut ja uusimmatkin, kuten messuilla ilmestynyt Žarko Petanin Titon salattu elämä, maksoivat vain 4-15 euroa. Kaupaksi menneiden kirjojen määrä lähes kaksinkertaistui, mutta tuottokin pysyi suurin piirtein samana. Titon Jugoslaviasta keskustelin lauantaina Pinella-lavalla Yleisradion eläkkeelle jääneen toimittajan Yrjö Lautelan kanssa.

Kaikkia Mansardan kirjoja meni tasaisesti kaupaksi, mutta ylivoimaisesti ostetuin oli Žarko Petanin aforismikirja Tyhjällä päällä on kevyempi kumartaa. Asiakkaiden reaktio on joka kerta samanlainen: he ottavat kirjan käteen, avaavat mistä tahansa ja alkavat nauraa hykertää. Sen jälkeen on helppo tehdä ostopäätös, kun ei hintakaan huimaa.

Kriitikko Martti Anhavan mielestä se ehkä kertoo siitä, että roskakirjallisuus menee hyvin kaupaksi. Hän ruttaa uudessa Parnassossa samalla kertaa Petanin kirjoittajanlahjat, toimittamani kokoelman ja minut ja suomentajantaitoni. Kaiken Petanin kirjoittaman on joku muu hänen mielestään jo kirjoittanut ja paljon paremmin, Petanin mietelmät ovat pelkkää puolivillaista halpahallikamaa. Koska Anhava ei ymmärrä alkutekstejä eikä pysty lukemaan niitä sloveeniksi, hän leimaa varmuuden vuoksi myös suomentajan puolivillaiseksi sekaannusten aiheuttajaksi. Ilmeisesti hän ei ole lukenut kirjasta muuta kuin ensimmäisen sivun ja vähän selannut muita. Anhavan kritiikki on harvinainen poikkeus suomentajanurallani, joten ensilukeman jälkeen tuntemani masennus muuttui nopeasti loukkaantumiseksi ja yhtä nopeasti välinpitämättömyydeksi - jääköön tuommoinen älähdys omaan arvoonsa. Mansardan teoksista ja niiden suomennoksista on tullut pelkästään kiittävää palautetta.

Kaksikymmentäkolmevuotisen suomentajanurani aikana olen törmännyt ani harvaan epäasialliseen kritiikkiin. Kaikki sentapaiset ovat olleet, hm, jotenkin poikkeavien arvostelijoiden kirjoittamia. Slovenian historian runttasi "sata vuotta vanhentuneena" kriitikko, joka myöhemmin suljettiin keskustelupalstojen ulkopuolelle hyökkäävyytensä ja uhkailujensa takia. Ensimmäisen Mannerheim-kirjani arvosteli henkilö, joka käännösvaiheessa kieltäytyi auttamasta minua teoksen terminologiassa mutta katsoi myöhemmin oikeudekseen arvostella suomennokseni ja haukkua juuri niitä kohtia, joissa olisin tarvinnut hänen erityistuntemustaan. Pari kertaa olen saanut aiheetonta kritiikkiä sen takia, että suomennokseni on toimitettu huonosti tai pilattu, kuten pamfletti Keltainen tähti punaisella taivaalla (alkuteksti oli niin huono, että kieltäydyin heti alkuun muokkaamasta sitä, mutta jollain ilveellä toimittaja onnistui tuhoamaan hieman siistityn suomennokseni ja tekemään tekstistä täysin tolkuttoman). Myös Vladimir Fjodorovin NKP:n Suomen-osastolla on toimittajan viimeistelemä, minkä huomaa muutamin paikoin. En ole myöhemmin siitä talosta töitä kysellyt.

Anhavan Petan-kritiikki joutuu kuitenkin hieman erikoiseen valoon, koska viime talvena hän teilasi julkisesti toisenkin sauvolaisen, aforistikko Kari Hongiston. Olen siis hyvässä seurassa, Sauvon vähäinen kirjallinen elämä on nyt haukuttu oikein mestarin kynällä. Ehkä olemme jotain sivistymättömiä provinsiaaleja lahjakkaiden helsinkiläisten rinnalla. Kari-kaimani voitti viime vuonna Paimion aforismipäivien kirjoittajasarjan pääpalkinnon. Itse voitin käännössarjan ensimmäisen palkinnon; palkitut aforismit sisältyvät Tyhjään päähän, mutta mukana on iso joukko uusiakin. Anhava on asettunut ylituomarin rooliin ja kyseenalaistaa palkintoraatien asiantuntemuksen ja valinnat jälkikäteen. Raatilaiset eivät kuitenkaan olleet ihan keitä tahansa, vaan arvostettuja aforistikkoja, toimittajia, suomentajia: tekstiraadissa Sami Feiring, Olli-Jukka Jokisaari, Hilja Mörsäri ja Seppo Puttonen, käännösraadissa Marja Haapio, Kari Hongisto, Ville Hytönen, Nadja Nowak ja Jarmo Papinniemi. Tommi Parkko toimi kummassakin taustavaikuttajana. Heidän mielestään tekstimme olivat hyviä. Anhavan aforismikäsitys on kuulemma aivan toisenlainen, mutta silti voisi suhtautua suvaitsevasti muidenkin näkemyksiin.

Tulee mieleen "Mätämuna"-Heikinheimo, joka oli tunnettu mustavalkoisista ja harkitsemattomista kritiikeistään. Hän saattoi arvostella konsertin käymättä edes paikalla. Heikinheimo oli lahjakas, mutta käytti lahjojaan ala-arvoisella tavalla lannistaen ihmisiä sen sijaan että olisi kasvattanut heitä, repi rikki rakentamisen sijasta. Julkisuudenkipeä, itseriittoinen kriitikko tietää, että haukkumiset huomataan paremmin ja muistetaan pitempään - ja onhan niitä myös helpompi kirjoittaa.