Kissaihmiset

Ripsa kysyi puolitoista viikkoa sitten, miten meillä voi olla neljä kissaa, kun ruokakin tulee kalliiksi. Oli vaikea vastata heti kun tiesi, että edessä on surullinen mutta väistämätön perhetapahtuma. Melkein kahdentoista vuoden jälkeen lemmikki on hyvin rakas perheenjäsen, josta on vaikea luopua. Parikuukautinen Zorro (se näyttää vakiintuneen nimeksi eikä oma suosikkini Zariadris Tiridate Xerxes Aroandes - mitähän vikaa siinä oli?) syrjäytti Bianca-neidin, joka on Viirun kanssa hallinnut taloa kesästä 1997.

Oli meillä viideskin (silloin kolmas), Biancan veli, harmaa Kafka, joka kuoli auton alle kesällä 1998, yksivuotisena, ollessani kielikurssilla Ljubljanassa. Bianca lähti tänä iltana jahtaamaan hiiriä ja lintuja (neidin ikuinen heikkous, josta häntä toruttiin) toisiin maisemiin. Itse hoidin hautajaiset, vaikka syvästi inhoan näitä rituaaleja, eikä ketään muita ollut läsnä. Hauta on sen saman kuusen alla, jonka alla uinuvat Kafka ja Tuhkis (kuudes, tuhkanharmaa), joka jäi auton alle äitini 80-vuotispäivänä 1996, tätini kuoleman kymmenvuotispäivänä, tätini, joka asui viimeiset vuotensa samassa vanhainkodissa kuin Paimion viisas August Pyölniitty. Seitsemäs kissamme, musta Felix Jusupov, katosi puolivuotisena 1993, ilmoittamatta koskaan uutta osoitettaan. Sinä kalseana lokakuun iltana ketut haukkuivat lähistöllä ja lampaiden oikeat omistajat istuivat meillä iltakahvilla.

Biancalla oli nisäkasvain, johon leikkaus auttaa kuulemma vain 10 % tapauksista, eikä Bianca kuulunut niihin onnellisiin. Biancan leikkasi viime vuonna Kemiön eläinlääkäri, joka kuuluu samaan sukuun kuin tänä syksynä sata vuotta täyttänyt kirjailija. Biancan elämän päätti pistoolin laukauksella sauvolainen, jonka veli piti kirjakauppaa Turun Thalia-korttelissa, ja siksi hän (siis ampuja) sai odottamattoman kirjallisen yhteyden takia korvaukseksi vaivoistaan Alamutin, sama mies, joka alkukesästä helpotukseksemme huolehti myös odottamatta menehtyneen Sabina-lampaamme hautajaistoimituksesta, tai lampaan, joka ei ollut meidän lampaamme, vaan kymmenen vuotta kesävieraana asunut "leasing-lammas" parin kilometrin päästä, silti melkein perheenjäsen. Itse en pystyisi nitistämään ketään, vaikka olen jo viikon ajan yrittänyt aamuisin kolmen ja viiden välillä miettiä sataa ja yhtä keinoa kissan tappamiseksi, isän Parabellumista (joka ei edes ole hallussani) pakokaasutukseen, en sitten millään, vaikka meillä kotona lapsuudessani lopetettiin vasikoita, lehmiä, kanoja, hevosia ja ties mitä luontokappaleita. Tai ehkä juuri sen takia, minun on vaikea surmata kalaakaan, joka on tarttunut Markuksen vieheeseen. Eikä käännöshommista tullut tänään mitään, kun vain valmistauduin tuohon vääjäämättömään kuolemaan.

Eilen otetussa viimeisessä yhteiskuvassa vasemmalta oikealle: Viiru (alkuaan Sir Lancelot selässä olevan ristikuvion takia, 1/4 norjalaista metsäkissaa, ruskeankirjava), Zorro (2,5 kk, musta), Bianca-vainaja (valkoinen), Patra (4 v, alk. Cleopatra, musta). Ripsan kysymykseen: kyllä, olen kissaihminen, me kaikki täällä Palosuolla olemme.