Afganistanin yllä

HY:n ja JY:n matematiikan dosentti Osmo Pekonen kirjoittaa 5. toukokuuta Helsingin Sanomissa Tiede & Luonto -sivuilla kolumnissaan "Aivoituksia": "Suomalaisina uskomme kenties naiivisti, että Afganistanissa naisten oikeudet kohta kohenevat ja oopiumipellot pannaan kasvamaan riisiä, kun me vain näytämme hyvää esimerkkiä. Kenenkään ei pitäisi lähteä vapaaehtoiseksi Afganistaniin ennen kuin on lukenut romaanit Samarkand ja Alamut."

Kuunnellessani eilen poikkeuksellisesti (yleensä en kaipaa iltaisin tällaista unilääkettä) TV1:n puoli yhdeksän uutisia jäin ihmettelemään, että toimittaja totesi juttunsa aluksi, ikään kuin täysin luonnollisena asiana, suomalaisten Pohjois-Afganistaniin rakentaman vankilan asukkaiden olevan "aviopuolisoaan pettäneitä tai raiskattuja naisia". Hän ei antanut mitään selitystä sille, miksi tällaiset naiset suljetaan Afganistanissa vankilaan, eikä sille, miksi Suomi avustaa raiskattujen naisten sulkemista vankilaan. Ikään kuin tällainen kulttuurikäytäntö olisi täysin hyväksyttyä ja normaalia, Afganistanissa ja Suomessa. Kenties ajatellaan, että raiskatut naiset ovat vankilassa turvassa sukulaisiltaan, jotka muuten ottaisivat heidät hengiltä suvun kokeman "häpeän" takia? Muka turvassa, koska heidät siellä pakotetaan prostituoiduiksi. Tällaisessa loputtomassa alistamisen, nöyryyttämisen ja tekopyhyyden kurjuudenkehässä, joka ei kerro mitään kaunista sen paremmin Afganistanista, islamista kuin Suomestakaan...

Mistä johtuu, että Afganistanin yllä on turbulenssia joka kerta, kun ylitän sen lentokoneella? Johtuuko se vuoristosta? Vai alapuolella räjähtävistä pommeista? Olen ollut Afganistanin ilmatilassa useita kertoja Kaakkois-Aasiassa käydessäni. En pysty nukkumaan lentokoneessa öisin, sillä tuijotan monitoria ja karttaa, joka ilmoittaa sijaintimme, ja ihmettelen että olen vain muutaman kilometrin päässä näin kummallisista seuduista. Tuijotan ulos ikkunasta Afganistanin pimeyteen, joka on pimeämpää kuin Burman, Intian, Pakistanin, Iranin, Turkmenistanin tai minkään muun maan öinen pimeys. Afganistanin takapajulaan en suostuisi lähtimään edes turistiksi, vaikka lukisin kaikki Pekosen suosittelemat kirjat ja saisin sillä tavalla bongatuksi 65. maani. Siitä huolimatta, että lukuisten eurooppalaisten sukujen hypoteettiset esi-isät olivat sieltä lähtöisin.

Tällä kertaa lensin ensimmäistä kertaa Iranin ilmatilan kautta, KLM reitillä Quetta - Kandahar - Herat - Mashhad - Turkmenistan - Elista. Viimeinen näkyvä kohde ennen pilvipeittoa oli Dnepropetrovsk.

Phnom Penh

Tulee mieleen Kanton toukokuussa 1989, kun oltiin menossa Hongkongiin. Phnom Penhissa on samanlaista - vetta tuli tunnin ajan taivaan taydelta ja monet kadut ovat tulvan vallassa ja poikki. Valilla oli parin tunnin tauko ja nyt taas sataa. Huomenna tarvitaan venetta. Tuktuk-kuskini Mr. Chanthou kyyditsi minut aamulla Kuolemankentille katsomaan joukkohautoja ja punakhmerien uhrien muistomerkkia. Sita, jossa on kalloja kymmenessa kerroksessa. Sisallekin paasee, mutta nurkat on tehty pikkuisten khmerien mittojen mukaan Onnistuin sen silti isojalkaisena eurooppalaisena kiertamaan. Alimpana on kasa joukkohaudoista kaivettuja ja "deodorantilla desinfioituja" (niin siina lukee) riepuja. Lumppuja ja luita pilkistaa nakyviin maasta vielakin sielta taalta, ja luita on kasattu sen puun alle, jonka luona vankeja kidutettiin.

Kuolemankentilta mentiin S-21:een, joka oli alkuaan koulu mutta punakhmerit muuttivat sen kidutuskeskukseksi ja jakoivat luokkahuoneet tiiliseinilla noin metrin levyisiin ja kaksi metria pitkiin selleihin, joiden lattiaan vangit kytkettiin kahleilla. Muutamissa nakyi viela veritahroja lattialla. Uhrien kuvia oli valtavasti, jonkin verran myos kiduttajien. Neljastatoista luokkahuoneesta vietnamilaiset olivat kaksi viikkoa Phnom Penhin valtauksen jalkeen loytaneet neljantoista vainajan madantyneet ja haisevat ruumiit (oppaani kuvasi heidan tilaansa inhorealistisesti). Jokaisella oli ollut oma huone, huoneessa pelkka sanky ja neliskanttinen rautapytty pottana. Huomaan nyt, etten tullut kysyneeksi, keita nama 14 olivat olleet ja miksi heilla oli ollut kokonainen luokkahuone.

S-21:ssa tapettiin noin 20000 ihmista. Hengissa selvisi vain seitseman, ja elossa on enaa kolme. Tapasin herra Ghumiyn, joka on yksi noista kolmesta. Han tulee kidutuskeskukseen joka paiva.

Kidutuskeskuksessa on ruotsalaisen Gunnar Bergstromin valokuvanayttely. Han vieraili 1978 innokkaana maolaisena Kampuchean mallivaltiossa. Nyt noihin kuviin on liitetty tekstit, joissa han kertoo, mita kuvitteli tai uskoi vuonna 1978 ja miten asiat todellisuudessa olivat tai han luulee niiden olleen.

Poikkesin valilla hotellissani Billabongissa ja sitten herra Chanthou kyyditsi minut tuktukilla Venalaiseen kauppahalliin, joka on saanut nimensa siita, etta NL:ssa opiskelleet myivat siella venalaisia tavaroita 70-luvun lopulla punakhmerien aikana. En muista yhtaan kambodzalaista Kiovasta. Kerrottiin, etta heita siella oli. Hirvea haju kuumassa seisovasta kalasta ja lihasta.  

Seuraavaksi Kuninkaanpalatsiin. Hopeapagoda on taynna buddhalaisia esineita ja Buddhan kuvia. Muutama munkki oli paikalla, juttelin yhden kanssa. Monsuuni alkoi pagodassa ollessani. Odotin, mutta ei se loppunut. Kyykistyin matolle muiden joukkoon, mutta sade ei loppunut enka halunnut jattaa Chanthouta odottamaan. Kertakayttosadetakille ja sateenvarjolle oli kayttoa.

Chanthou vei minut postiin ja sielta hotelliin, tai melkein. Parissa paikassa han pysaytti, ja kuvasin vedessa uivia autoja ja mopoja ja kahlaavia phnompenhilaisia. Ihan hotelliin han ei paassyt, koska vesi oli liian korkealla. Vaihdoin polkupyorariksaan, mutta vanha herra ei tainnut jaksaa polkea vedessa, koska han jatti minut liian aikaisin kyydista. Puikin loppumatkan vesilammikoita vaistellen mutta viimeiset 20 metria piti kahlata, koska hotellinkin oven edessa on 20 cm vetta. Kaduilla oli kauhea ruuhka, autot ja riksat ja mopot ja polkupyorat puikkelehtivat joka suuntaan - taalla ajetaan ihan yleisesti kaistoja aivan vaaraan suuntaan, ainakin muut paitsi autot. E

Minibussi hakee minut 12.30 (Suomessa 8.30) ja bussi Hochiminhiin lahtee 13.15. Se on viela pahempi kaaos kuin Phnom Penh ja liikenne hirvea, taytyy olla tarkkana. Patrickin tuttava Hieu on varannut minulle huoneen hotellista, joka on bussiaseman lahella. Kuvittelin eilen, etta olen unohtanut hakea Vietnamin viisumia, ja aioin jo menna Vietnamin lahetystoon, mutta tarkistin UM:n matkustustiedotteesta, etta alle 15 vrk matkalla suomalainen ei tarvitse viisumia.

Runoantologia Marsipaania ilmestyi

Marsipaania on slovenialaisen nykyrunouden antologia. Mukana on kaksitoista nimekästä runoilijaa: Primož Čučnik, Barbara Korun, Taja Kramberger, Svetlana Makarovič, Gašper Malej, Brane Možetič, Iztok Osojnik, Primož Repar ja Stanislava Chrobáková Repar, Tone Škrjanec, Aleš Šteger sekä Maja Vidmar.

Kirja julkistetaan Turun kaupunginkirjastossa 5. toukokuuta klo 18. Mukana teoksen suomentajat ja toimittajat Kari Klemelä ja Jouni Inkala.

Suomettumisen itsepetos

Jyrki Kasvin blogissa tänään:

"Suomen nuiva asenne neuvostovallasta 1980-90-lukujen taitteessa irti rimpuilleeseen Viroon puhuttaa jälleen Suomenlahden molemmilla rannoilla. Viimeksi Jutta Zilliacus toivoi Suomen pyytävän anteeksi Viron kansalta."

(Koivistolla olisi vieläkin mahdollisuus jäädä historiaan presidenttinä, joka myöntää ajan vauhdin olevan joskus niin huima, että ihminen yksinkertaisesti erehtyy. Mutta ei, tuossa iässä ihminen uskoo olleensa oikeassa ja ajan väärässä. Häntä paljon nuoremmalla presidentillä poliittinen tarkoituksenmukaisuus pyhittää kaiken. Hän ilmoittaa ensin, ettei Suomella ole tapana pyytää anteeksi, ja rientää parin päivän päästä Pietariin juhlimaan Suomen miehittämisen 200-vuotisjuhlaa.)

(Niin monta kertaa kuin minulla olisi ollut tilaisuus, en ole mennyt juttelemaan Koiviston kanssa. Siitä huolimatta, että kaksi enoani oli jatkosodan aikana kaukopartiossa hänen kanssaan ja toinen heistä kävi vielä linnassa Koiviston läksiäisissä 1994.)

"Itsepetos on aina se helpoin petos." - "Itsepetos ei kuitenkaan selitä koko suomettumisen historiaa. Olisi mielenkiintoista tietää, miten neuvostojohto oli kietonut Suomen johdon niin perusteellisesti pauloihinsa. Pelkkä varovaisuus ei selitä kaikkea." - "Historian kirjoittamiseen olisi ollut Jeltsinin valtakaudella mahdollisuus, kun Venäjä avasi KGB:n arkistot ulkomaisille tutkijoille. Mutta siinä missä esimerkiksi Saksa lähetti tutkijoita Moskovaan, Mauno Koivisto lähetti Venäjän johdolle kirjeen, jossa hän päinvastoin pyysi sulkemaan arkistot suomalaisilta tutkijoilta." - "KGB:n arkiston tiedot olisivat ilmeisesti olleet liian kiusallisia monelle vielä elossa olleelle suomalaisvaikuttajalle."

(Ehkä Suomi olisi pitänyt miehittää ja tehdä Neuvostoliiton satelliitiksi. Silloin meillä kenties suhtauduttaisiin historiaan terveemmin ja rehellisemmin. Tai sitten ei.)